HOME EXHIBITIONSMARTTI AIHA: OMAKUVA

Martti Aiha: Omakuva

Martti Aiha (born in 1952 in Pudasjärvi, lives in Fiskars) is a widely acknowledged artist, not least for public sculptures in Helsinki such as the starkly monumental Rumba (1992) at Salmisaari and the more ambient Länsilinkki (2011), an artistic articulation of a bridge for the ‘Western Link’ highway. Aiha’s  idiosyncratic mix of frivolous automatism, reliable craftsmanship and heavy-duty construction became a hallmark of Finnish art in the 1980s and also earned him a following in the other Nordic countries. He was, for instance, awarded the Prince Eugene Medal in Sweden in 2013.
This kind of condensed blurb, while necessary and correct in a conventional way, nevertheless misses some fundamental points about an artist like Aiha, who has been developing his own tone or voice or logic in art since the mid-1970s. The continuous acts of creation that underpin his personality as an artist are driven by radical doubt and a relentless quest for newness. In actual fact he is a much ‘younger’ and more unpredictable artist than his biography indicates.
Those who saw Aiha’s latest retrospective, at the Sara Hildén Art Museum in Tampere in 2008, will agree. They will also recognise some – but far from all – of the recurrent mental and visual features in the generous selection of his drawings from the last 40 years that ‘opens’ this exhibition in more ways than one. The drawings form an introduction to Aiha’s new sculptures and paintings but they also offer some insight into what moves him to continue making work that never looks like the work we were just getting used to. This exhibition–within–the–exhibition also furnishes the perfect occasion to launch the new book Martti Aiha: Drawings published by Parus Verus.

Martti Aiha, Omakuva, 2012–18, mixed media. Photo: Jussi Tiainen

Anders Kreuger begins his introductory essay for the book by reflecting on the Finnish word omakuva. It translates as ‘self-portrait’ but its literal meaning (‘self-image’) still seems to resonate in it. Any accomplished artist’s oeuvre is both self-portrait and self-image. Not only does it show him as he wishes to be seen (which of course tells us a lot about who he really his); it also continuously creates his self – as image and as something beneath, behind and beyond image.
But there is more. Using omakuva as his exhibition title, Aiha is also saying something about how Kohta is supposed to work. The five artists who founded this new kunsthalle have a strong interest in developing the exhibition as a medium, in dialogue with curators and audiences. Therefore they will be showing their work at Kohta in experimental constellations: sometimes alone, sometimes together with other artists. Besides all the other things it does, Kohta is becoming a new kind of self-image for them and their peers. Such presentations by Kohta’s ‘own’ artists will often inaugurate the autumn season and coincide with the opening of the Helsinki Festival in mid-August.

Martti Aiha, left to right: Stage Resonance, 2018, glass fibre, chrome glaze; Origin, 2018, glass fibre, chrome glaze, pigment; The Origin of Illusion, 2018, glass fiber, linen thread, chrome glaze; Sculpture Dance, 2018, video; Form for Red Colour, 2017, glazed ceramic, felt; Portrait of a House, 2018, oil on board. Photo: Jussi Tiainen

The main characters in this exhibition are Aiha’s new works (all 2018, unless stated otherwise), and they are every bit as hybrid as Kohta’s institutional identity as curated kunsthalle, artist-initiated gallery and a place for the Helsinki art scene to gather. The first visual that meets the visitor’s gaze when entering the larger exhibition space is Catching the Grey, a wallpaper based on a uncharacteristically detailed graphite drawing from a few years back. It covers the outside of a division wall, shaped like a right-angle corner, which creates two ‘corridors’ for the drawings but also a gallery-within-the gallery for Aiha’s new and rather self-assertive work. The three-part sculptural invention Inverted Image, with its swirling applewood spiral and stitched-felt base, is installed in the smaller exhibition space together with some recent watercolours.

Martti Aiha, Inverted Image, 2018, applewood, stitched felt, painted wood, 200 x 255 x 150 cm. Photo: Jussi Tiainen

Martti Aiha, Stage Resonance, 2018, glass fibre, chrome glaze, 70 x 65 x 105 cm. Photo: Jussi Tiainen

The next layer of the exhibition is the retrospective display of drawings that was already discussed. Inside the extra corner that has been added inside the larger exhibition space yet another layer awaits: some rather self-assertive sculptures in glazed ceramic and other materials. These are not shy creatures; if they could they would push each other out of sight and claim our undivided attention. Stage Resonance is an almost absurdly shiny and frantic portrait head, more than a little reminiscent of Aiha’s blue crayon self-portrait on the cover of the book of drawings.

Martti Aiha, Origin, 2018. Photo: Jussi Tiainen

Martti Aiha, The Origin of Illusion, 2018, glass fibre, chrome glaze, linen thread. Photo: Jussi Tiainen

Martti Aiha, Form for Red Colour, 2017, high-temperature glazed ceramic, felt, 45 x 45 x 60 cm. Photo: Jussi Tiainen

The Origin, a small vessel-like shape, and The Origin of Illusion, a larger floor piece best described as ‘tree-like’, use the high-gloss chrome paint glaze more introspectively, in the latter case quite literally, since the glazing appears on the inside of the hollow trunk, now condemned to mirroring itself forever. Form for Red Colour (2017), finally, is a block of various organic forms, which all appear to have the power to break away and move freely, individually, through space but remain curiously squeezed together (by the volume of the available furnace, as it turns out).

Martti Aiha, Sculpture Dance, 2018, video still provided by the artist

Sculpture Dance, Aiha’s first foray into performance-based filmmaking allows him to be less restrained by processes of making ultimately governed by the laws of nature. The film format, it appears, even allows him to defy the laws of gravity, as we witness him dangling from the ceiling of his own living room, performing a dance in honour of creative unpredictability. This is the newest layer of Martti Aiha’s omakuva.

Martti Aiha, left to right: selection of drawings, 1990s–2018; Origin, 2018, glass fibre, chrome glaze, pigment; Catching the Grey, 2018, photographic wallpaper; selection of drawings, 1970s–80s. Photo: Jussi Tiainen

Martti Aiha, selection of drawings, 1970s–80s. Photo: Jussi Tiainen

Martti Aiha, selection of drawings, 1990s–2018. Photo: Jussi Tiainen

 

Martti Aiha (s. 1952 Pudasjärvellä, asuu Fiskarsissa) on laajalti tunnustettu taiteilija ja tunnettu erityisesti julkisista veistoksistaan Helsingissä, kuten hätkähdyttävästä ja monumentaalisestaRumbasta (1992) Salmisaaressa ja enemmän ympäristöönsä suhteutuvasta Länsilinkistä (2011), liikenneväylät yhdistävän sillan taiteellisesta artikulaatiosta. Aihan omalaatuisesta sekoituksesta höyhenenkevyttä automatismia, varmaa käsityötä ja suurimittaista rakentamista tuli 1980-luvulla suomalaisen taiteen tunnusmerkki ja loi joukon Aihan seuraajia myös muihin Pohjoismaihin; hänelle myönnettiin, esimerkiksi, vuonna 2013 Prinssi Eugenin mitali Ruotsissa.

Tällainen tiivistetty mainosteksti, vaikkakin tarpeellinen ja tavanmukainen, jättää kuitenkin huomiotta joitain perustavanlaatuisia piirteitä Aihan kaltaisesta taiteilijasta, joka on jatkuvasti kehittänyt omaa taiteellista sävyään, ääntään tai logiikkaansa aina 1970-luvun puolivälistä lähtien. Jatkuvat luomisen teot, jotka määrittelevät hänen persoonaansa taiteilijana, ovat radikaalin epäilyn ja sinnikkään uuden etsimisen ajamia. Oikeastaan hän on taiteilijana paljon ”nuorempi” ja arvaamattomampi kuin hänen biografiansa antaa ymmärtää.

He, jotka näkivät Aihan viimeisimmän retrospektiivin Sara Hildénin taidemuseossa Tampereelle kymmenen vuotta sitten ovat varmasti samaa mieltä. He voivat tunnistaa joitain, mutta eivät läheskään kaikkia, yhä uudelleen esiin nousevia ajatusmalleja ja kuvallisia ratkaisuja myös runsaassa valikoimassa piirustuksia viime 40 vuodelta, jotka ”avaavat” tämän näyttelyn. Nämä piirustukset muodostavat johdannon Aihan uusille veistoksille ja maalauksille, mutta ne myös antavat käsityksen siitä, mikä saa hänet luomaan teoksia, jotka eivät koskaan näytä teoksilta, joihin olimme juuri ehtineet tottua. Tämä näyttely näyttelyn sisällä on samalla täydellinen tilaisuus uuden kirjan Martti Aiha: Piirustuksia, kustantajana Parus Verus, julkaisemiselle.

Anders Kreuger aloittaa kirjan johdantona toimivan esseensä pohtimalla suomen kielen sanaa omakuva. Sana merkitsee taiteilijan omakuvaa, mutta se pitää sisällään myös ajatuksen minäkuvasta, kuvasta itsestä. Jokaisen merkittävän taiteilijan tuotanto on samalla omakuva ja minäkuvan rakentamista. Se esittää taiteilijan, niin kuin hän haluaa tulla nähdyksi (joka tietenkin kertoo myös paljon siitä, kuka hän todella on); se myös jatkuvasti rakentaa minää – kuvana, ja myös jonain kuvan pinnan alla, takana ja tuolla puolen olevana.

Mutta: ei tässä vielä kaikki. Käyttämällä sanaa omakuva näyttelyn nimenä, Aiha sanoo myös jotain siitä, miten Kohtan on tarkoitus toimia. Viidellä taiteilijalla, jotka perustivat tämän uuden taidehallin, on vahva intressi kehittää näyttelyä ilmaisuvälineenä, dialogissa kuraattorien ja yleisöjen kanssa. Siksi he esittävät teoksiaan Kohtassa erilaisissa kokoonpanoissa: joskus yksin, joskus yhdessä toisten taiteilijoiden kanssa. Lisäksi Kohtasta itsestään on kehittymässä omanlaisensa minäkuva heille ja heidän vertaisilleen. Tämän näyttelyn tapaiset Kohtan ”omien” taiteilijoiden esiintymiset avaavat usein Kohtan syyskauden ja osuvat samaan ajankohtaan Helsingin juhlaviikkojen kanssa, elokuun puoleenväliin.

Tämän näyttelyn pääosassa ovat Aihan uudet teokset (kaikki vuodelta 2018 ellei toisin mainita), ja ne ovat yhtälailla hybridimäisiä kuin on myös Kohtan oma identiteetti kuratoituna taidehallina, taiteilijavetoisena galleriana ja paikkana Helsingin taidekentän kohtaamisille. Ensimmäinen asia, jonka kävijä näkee astuessaan näyttelyyn, on Catching the Grey, tapetti, joka perustuu epätavallisen yksityiskohtaiseen lyijykynäpiirrokseen muutaman vuoden takaa. Se peittää Kohtan pienemmän näyttelytilan ulkoseinät ja lähettää ensisignaalin näyttelyn monitasoisuudesta ja avoimesta kokeellisuudesta. Kolmiosainen veistoksellinen interventio Inverted Image kiertyvine omenapuisine spiraaleineen ja ommeltuine huopa-alustoineen tuntuu ylisuurelta huoneen kevyen terrakotanpunaisia seiniä vasten, joka nyt tuntuu ulkopuolen harmaakuvioidun tapetin ulkoapäin tukahduttamilta.

Seuraava kerros näyttelyä on retrospektiivinen esitys jo aiemmin mainittuja piirustuksia. Isompaan näyttelytilaan lisätty ylimääräinen kulma luo lisää seinätilaa piirroksille, mutta vielä yksi kerros odottaa: lasitetusta keramiikasta ja muista materiaaleista tehdyt, melko itsetietoiset veistokset. Nämä eivät ole ujoja olentoja; jos ne voisivat, ne työntäisivät toisensa pois tieltään saadakseen itse jakamattoman huomiomme. Stage Resonance on lähes absurdin kiiltävä ja hyperaktiivinen pää, joka muistuttaa enemmän kuin vähän Aihan sinistä väriliiduilla piirrettyä omakuvaa piirustuksia esittelevän kirjan kannessa.

The Origin, pieni astiamainen muoto, ja The Origin of Illusion, suuri lattialla oleva teos, jota voi parhaiten kuvailla ”puumaiseksi”, käyttävät hyväkseen korkeakiiltoista kromimaalattua pintaa enemmän sisäänpäin kääntyneesti. Erityisen kirjaimellisesti tämä tapahtuu jälkimmäisessä, jossa kiiltävä pinta on onton rungon sisäpuolella, tuomittu peilaamaan ikuisesti itseään. Teos Form for Red Colour (2017) on kimpale useita orgaanisia muotoja, joilla kaikilla vaikuttaa olevan voima murtautua ulos ja liikkua vapaasti yksitellen läpi tilan, mutta jotka jäävät paikoilleen kiinnostavasti yhteen painautuen (kuten meille ilmenee, polttouunin asettamien rajojen mukaan).

Sculpture Dance, Aihan ensimmäinen askel performanssiin perustuvan videon maailmaan, sallii hänen vapautua luonnonlakien rajoittamista luomisen prosesseista. Näyttää siltä, että liikkuvan kuvan formaatti sallii hänen jopa uhmata painovoimaa, kun todistamme hänet roikkumassa oman olohuoneensa katosta, esittäen tanssin luovan ennalta-arvaamattomuuden kunniaksi. Tämä on uusin kerros Martti Aihan omakuvaa.

Martti Aiha (född 1952 i Pudasjärvi, bor i Fiskars) är en i vida kretsar uppskattad konstnär, inte minst för offentliga skulpturer i Helsingfors såsom den slående och monumentala Rumba(1992) på Sundholmen och den mer miljöanpassade Länsilinkki (2011), en konstnärlig gestaltning av en bro för trafikleden ”Västra länken”. Aihas egensinniga blandning av fjäderlätt automatism, gediget hantverkskunnande och storskalig konstruktion blev ett av kännetecknen för åttiotalets finska konst och gjorde honom också uppmärksammad i övriga nordiska länder. 2013 belönades han t.ex. med Prins Eugen-medaljen i Sverige.

Komprimerade reklamtexter av detta slag brukar anses nödvändiga och korrekta, men de missar ändå viktiga poänger om en konstnär som Aiha, vars egen ton eller röst eller logik i konsten har varit under konstant utveckling sedan mitten av sjuttiotalet. Det ständiga skapande som bestämmer hans konstnärliga personlighet hämtar sin näring ur radikalt tvivel och otröttligt sökande efter det nya. I själva verket är Aiha en mycket ”yngre” och mer oförutsägbar konstnär än vad hans biografi berättar.

De som såg hans senaste retrospektiv, på Sara Hilldéns Konstmuseum i Tammerfors 2008, håller nog med. De kommer att känna igen några – men långtifrån alla – av de återkommande tankefigurerna och bildlösningarna i det generösa urval bland hans teckningar från de senaste 40 åren som bildar ett slags ”förord” till denna utställning. Teckningarna introducerar Aihas nya skulpturer och målningar och låter oss förstå varför han hela tiden gör arbeten som inte ser ut som dem vi just vant oss vid. Denna ”utställning i utställningen” blir också en utmärkt förevändning för lanseringen av den nya boken Martti Aiha: Piirustuksia (”Martti Aiha: Teckningar”), utgiven av Parus Vetus.

Anders Kreuger reflekterar i sin inledande essä över det finska ordet omakuva. Det översätts vanligen som ”självporträtt” men tycks samtidigt genljuda av den ordagranna betydelsen ”självbild”. Och visst är varje betydande konstnärs livsverk både självporträtt och självbild. Tillsammans visar arbetena honom som han själv vill bli uppfattad (vilket givetvis berättar en hel del om vem han egentligen är), men de visar också på det ständiga skapandet – också av det egna självet som bild, eller kanske snarare som något under, bakom eller bortom bildytan.

Dessutom säger Aiha, genom att använda omakuva som utställningstitel, något om hur Kohta är tänkt att fungera. De fem konstnärer som grundade denna nya konsthall är alla intresserade av att utveckla utställningen som medium, i dialog med kuratorer och publiken. Därför kommer de att visa sina arbeten i Kohta i olika experimentella sammanhang: ibland ensamma, ibland tillsammans med andra konstnärer. Vid sidan av sin andra verksamhet framstår Kohta därför alltmer som en ny självbild för dem och deras likar. Presentationerna av Kohtas ”egna” konstnärer kommer ofta att inleda höstsäsongen och sammanfalla med öppningen av Helsingfors Festspel i mitten av augusti.

Huvudpersonerna i denna utställning är Aihas nya arbeten (alla från 2018, om inget annat anges), och de är minst lika hybrida som Kohtas institutionella identitet: på samma gång programlagd konsthall, konstnärsdrivet galleri och mötesplats för Helsingfors’ konstliv. Vid ingången fastnar besökarens blick vid Catching the Grey, en tapet baserad på en ovanligt detaljerad blyertsteckning som Aiha gjorde för några år sedan. Tapeten täcker de yttre väggarna runt Kohtas mindre utställningsrum och skickar en första signal om utställningens många lager och om dess förutsättningslösa experimenterande. Den tredelade skulpturala meditationen Inverted Image, med dess vridna spiral i äppelträ och dess lutande postament i handtråcklad filt, känns litet överdimensionerad mot de lätt terrakottaröda innerväggarna i det rum som nu förefaller närmast sönderkramat från utsidan av den gråmönstrade tapeten.

Utställningens nästa lager är den redan omnämnda retrospektiva hängningen av Aihas teckningar. Innanför det extra hörn som har rests inuti det större utställningsrummet för att tillhandahålla väggutrymme för teckningarna väntar ytterligare ett lager: några ganska självsäkra skulpturer i glaserad keramik och andra material. Dessa är allt annat än timida; om de kunde skulle de knuffa varandra ut ur synfältet för att försäkra sig om vår odelade uppmärksamhet. Stage Resonance är en närmast absurt glänsande och hyperaktivt porträtthuvud, som påminner en hel del om Aihas självporträtt i blå krita på omslaget till teckningsboken.

Både The Origin, en liten kärl-liknande form, och The Origin of Illusion, ett större arbete som visas på golvet och bäst kan beskrivas som ”trädliknande”, använder den högblanka kromglasyren på ett mer inåtvänt sätt – i det senare fallet ganska bokstavligt, eftersom glasyren syns på insidan av den ihåliga stammen som alltså kommer att spegla sig själv i all framtid. Form for Red Colour (2017), slutligen, är ett sammanhållet block av organiska former som alla tycks färdiga att bryta sig loss och röra sig fritt och enskilt i rummet men har förblivit underligt sammanpressade (av den tillgängliga brännugnens inre volym, visar det sig).

Sculpture Dance, Aihas första försök inom genren performance-baserad film, innebär en viss frigörelse från hans vanliga tillverkningsprocesser som sist och slutligen styrs av naturlagarna. Det nya mediet tycks låta honom utmana själva tyngdlagen: vi får se honom dinglande från taket i sitt eget vardagsrum. Filmen blir en dans till det oförutsägbara skapandets ära. Detta är det allra senaste lagret i Martti Aihas omakuva.