Martti Aiha (s. 1952 Pudasjärvellä, asuu Fiskarsissa) on laajalti tunnustettu taiteilija ja tunnettu erityisesti julkisista veistoksistaan Helsingissä, kuten hätkähdyttävästä ja monumentaalisestaRumbasta (1992) Salmisaaressa ja enemmän ympäristöönsä suhteutuvasta Länsilinkistä (2011), liikenneväylät yhdistävän sillan taiteellisesta artikulaatiosta. Aihan omalaatuisesta sekoituksesta höyhenenkevyttä automatismia, varmaa käsityötä ja suurimittaista rakentamista tuli 1980-luvulla suomalaisen taiteen tunnusmerkki ja loi joukon Aihan seuraajia myös muihin Pohjoismaihin; hänelle myönnettiin, esimerkiksi, vuonna 2013 Prinssi Eugenin mitali Ruotsissa.

Tällainen tiivistetty mainosteksti, vaikkakin tarpeellinen ja tavanmukainen, jättää kuitenkin huomiotta joitain perustavanlaatuisia piirteitä Aihan kaltaisesta taiteilijasta, joka on jatkuvasti kehittänyt omaa taiteellista sävyään, ääntään tai logiikkaansa aina 1970-luvun puolivälistä lähtien. Jatkuvat luomisen teot, jotka määrittelevät hänen persoonaansa taiteilijana, ovat radikaalin epäilyn ja sinnikkään uuden etsimisen ajamia. Oikeastaan hän on taiteilijana paljon ”nuorempi” ja arvaamattomampi kuin hänen biografiansa antaa ymmärtää.

He, jotka näkivät Aihan viimeisimmän retrospektiivin Sara Hildénin taidemuseossa Tampereelle kymmenen vuotta sitten ovat varmasti samaa mieltä. He voivat tunnistaa joitain, mutta eivät läheskään kaikkia, yhä uudelleen esiin nousevia ajatusmalleja ja kuvallisia ratkaisuja myös runsaassa valikoimassa piirustuksia viime 40 vuodelta, jotka ”avaavat” tämän näyttelyn. Nämä piirustukset muodostavat johdannon Aihan uusille veistoksille ja maalauksille, mutta ne myös antavat käsityksen siitä, mikä saa hänet luomaan teoksia, jotka eivät koskaan näytä teoksilta, joihin olimme juuri ehtineet tottua. Tämä näyttely näyttelyn sisällä on samalla täydellinen tilaisuus uuden kirjan Martti Aiha: Piirustuksia, kustantajana Parus Verus, julkaisemiselle.

Anders Kreuger aloittaa kirjan johdantona toimivan esseensä pohtimalla suomen kielen sanaa omakuva. Sana merkitsee taiteilijan omakuvaa, mutta se pitää sisällään myös ajatuksen minäkuvasta, kuvasta itsestä. Jokaisen merkittävän taiteilijan tuotanto on samalla omakuva ja minäkuvan rakentamista. Se esittää taiteilijan, niin kuin hän haluaa tulla nähdyksi (joka tietenkin kertoo myös paljon siitä, kuka hän todella on); se myös jatkuvasti rakentaa minää – kuvana, ja myös jonain kuvan pinnan alla, takana ja tuolla puolen olevana.

Mutta: ei tässä vielä kaikki. Käyttämällä sanaa omakuva näyttelyn nimenä, Aiha sanoo myös jotain siitä, miten Kohtan on tarkoitus toimia. Viidellä taiteilijalla, jotka perustivat tämän uuden taidehallin, on vahva intressi kehittää näyttelyä ilmaisuvälineenä, dialogissa kuraattorien ja yleisöjen kanssa. Siksi he esittävät teoksiaan Kohtassa erilaisissa kokoonpanoissa: joskus yksin, joskus yhdessä toisten taiteilijoiden kanssa. Lisäksi Kohtasta itsestään on kehittymässä omanlaisensa minäkuva heille ja heidän vertaisilleen. Tämän näyttelyn tapaiset Kohtan ”omien” taiteilijoiden esiintymiset avaavat usein Kohtan syyskauden ja osuvat samaan ajankohtaan Helsingin juhlaviikkojen kanssa, elokuun puoleenväliin.

Tämän näyttelyn pääosassa ovat Aihan uudet teokset (kaikki vuodelta 2018 ellei toisin mainita), ja ne ovat yhtälailla hybridimäisiä kuin on myös Kohtan oma identiteetti kuratoituna taidehallina, taiteilijavetoisena galleriana ja paikkana Helsingin taidekentän kohtaamisille. Ensimmäinen asia, jonka kävijä näkee astuessaan näyttelyyn, on Catching the Grey, tapetti, joka perustuu epätavallisen yksityiskohtaiseen lyijykynäpiirrokseen muutaman vuoden takaa. Se peittää Kohtan pienemmän näyttelytilan ulkoseinät ja lähettää ensisignaalin näyttelyn monitasoisuudesta ja avoimesta kokeellisuudesta. Kolmiosainen veistoksellinen interventio Inverted Image kiertyvine omenapuisine spiraaleineen ja ommeltuine huopa-alustoineen tuntuu ylisuurelta huoneen kevyen terrakotanpunaisia seiniä vasten, joka nyt tuntuu ulkopuolen harmaakuvioidun tapetin ulkoapäin tukahduttamilta.

Seuraava kerros näyttelyä on retrospektiivinen esitys jo aiemmin mainittuja piirustuksia. Isompaan näyttelytilaan lisätty ylimääräinen kulma luo lisää seinätilaa piirroksille, mutta vielä yksi kerros odottaa: lasitetusta keramiikasta ja muista materiaaleista tehdyt, melko itsetietoiset veistokset. Nämä eivät ole ujoja olentoja; jos ne voisivat, ne työntäisivät toisensa pois tieltään saadakseen itse jakamattoman huomiomme. Stage Resonance on lähes absurdin kiiltävä ja hyperaktiivinen pää, joka muistuttaa enemmän kuin vähän Aihan sinistä väriliiduilla piirrettyä omakuvaa piirustuksia esittelevän kirjan kannessa.

The Origin, pieni astiamainen muoto, ja The Origin of Illusion, suuri lattialla oleva teos, jota voi parhaiten kuvailla ”puumaiseksi”, käyttävät hyväkseen korkeakiiltoista kromimaalattua pintaa enemmän sisäänpäin kääntyneesti. Erityisen kirjaimellisesti tämä tapahtuu jälkimmäisessä, jossa kiiltävä pinta on onton rungon sisäpuolella, tuomittu peilaamaan ikuisesti itseään. Teos Form for Red Colour (2017) on kimpale useita orgaanisia muotoja, joilla kaikilla vaikuttaa olevan voima murtautua ulos ja liikkua vapaasti yksitellen läpi tilan, mutta jotka jäävät paikoilleen kiinnostavasti yhteen painautuen (kuten meille ilmenee, polttouunin asettamien rajojen mukaan).

Sculpture Dance, Aihan ensimmäinen askel performanssiin perustuvan videon maailmaan, sallii hänen vapautua luonnonlakien rajoittamista luomisen prosesseista. Näyttää siltä, että liikkuvan kuvan formaatti sallii hänen jopa uhmata painovoimaa, kun todistamme hänet roikkumassa oman olohuoneensa katosta, esittäen tanssin luovan ennalta-arvaamattomuuden kunniaksi. Tämä on uusin kerros Martti Aihan omakuvaa.