‘As any working artist knows, art practice that proceeds under the shadow of theory is doomed to be mere allegory; and as every working aesthetician knows, theories of art bound to particular historical practices are doomed to apologetics. Here, I am merely recapitulating, under other terms, Kant’s well-known axiom that ‘concepts without percepts are empty; percepts without concepts are blind’.’ – Susan Stewart, ‘On the Art of the Future’, 20031
In the essay that I quote here, the eminent American scholar, theorist, critic, poet and translator Susan Stewart argues that ‘what the practice of art in general might be for is the carrying forward of a practice of ethical encounters between persons’.2 I sense that her expressly secular – and anything but de-politicised – vision of how aesthetics and ethics may be fused in practice can show us, all of us who care about the arts, a way forward through difficult times.
Stewart’s insights may be coated in a language of ‘art in general’, but they coincide with what Kohta is specifically trying to achieve with its exhibition programme: a continuous openness to what she calls ‘art’s hypothetical and incomplete aspects’.3 They also speak to artist Benjamin Orlow’s mindset when he launched St. Chads, his independent exhibition space in London, in 2022.
Orlow, who is from Turku but has lived in London since 2009, is known for his hypothetical and incomplete anthropomorphic sculptures in materials such as bronze, ceramics or unfired clay. He was one of the artists in the group exhibition Näkypaikka at Kohta in 2023 and will represent Finland in the Nordic Pavilion at the 61st Venice Biennale later this year. He has also just joined the Kohta Council, which decides about our programming. Welcome, Benjamin!
Joint sketch by Maija Fox and Bianca Hlywa
St. Chads is named after one of the smaller streets behind the former Royal National Throat, Nose and Ear Hospital at King’s Cross in central London. Orlow has lived in the sprawling complex since 2020, under so-called guardianship conditions: people, often younger creatives, are given access to lower-rent housing and work spaces to prevent temporarily disused buildings in the city centre from being squatted.
The exhibition space is a former ambulance storage and has (like its smaller pendant Penton Rise, a former tool shed added to the project in 2024) become Orlow’s platform for inviting other artists to exhibit. There is no fundraising, no monitoring of visitor numbers, even no press release. The sole focus is art itself and practices that he subjectively finds interesting.
Until now Orlow has organised 30 exhibitions in this way, inviting not only peers in London but also other artists of various generations, from different countries, whose work he appreciates and is curious about.
He says: ‘There is currently a tendency to over-determine and over-explain art in ways that I find flattening. This stems from a mistrust in art’s capabilities and a fear of ambiguity and freedom of interpretation. With St. Chads I want to explore how a work of art resonates and develops without being overly contextualised and defined. I want to see how it behaves when you rely on its own unmediated agency. I believe that this forces viewers to develop a personal relationship to what they experience, and to rely on and explore their own subjectivity in the process.’
Kohta invited Orlow to propose artists from St. Chad’s programme for our first exhibition slot in 2026, and together with him we decided to divide it into two exhibitions. In the larger gallery, we show ‘Weathered Together’, a joint presentation of recent and new work by Maija Fox (UK/Finland, 1998) and Bianca Hlywa (Canada/UK, 1992).
Bianca Hlywa, Mute Track, 2025–26. Photo: Jussi Tiainen
Orlow says: ‘They both work at an impossible scale and have become intimately familiar with industrial-grade production processes. There is something primeval, almost mythical, about Maija’s way of working: the small individual taking on colossal powers. And in Bianca’s work the level of difficulty – to produce, transport, store and install these huge, living, decomposing, flesh-like curtains – means that all aspects of her practice are working against her. This is then juxtaposed with the determination and relentlessness that comes through in everything she does.’
To this I could add my own observation that both are ‘thinking artists’, as opposed to artists who by instinct or conscious decision rely on intuition and emotion. That, I believe, is why they consistently short-circuit (and thereby in effect enhance) the intellectual and societal underpinnings of their work with its bodily presence and impact. For Fox it is the feminist dimension of doing physically demanding metal work, and also the use of materials and forms and objects that draw on her own family background in farming and smithery. For Hlywa it is a critique of value that puts the white-cube exhibition space at risk of contamination by an ‘alien’ material, and also an interest in the theory of materiality and the history of whirling as a religious or spiritual practice.
Maija Fox, ways that roam us, 2024. Photo: Jussi Tiainen
ways that roam us (2024–26) is a substantial installation by Maija Fox that was previously shown at Titanik in Turku but has now been expanded for Kohta’s larger gallery. It consists of four cubicles articulated with patinated steel profiles and sheets, each containing sculptural forms made from hard, unyielding materials. Those evoke use-objects from rural working environments – a carved granite latrine, a cast aluminium stile and log basket or the outlines of a wheelbarrow in forged steel – and replicate details from nature in cast aluminium, such as eucalyptus and maple seeds (used as bolt heads) or stinging nettles. This adds a complicating granular texture to the austere architectural monumentality of the overall gesture.
In this and other works, Fox weaves together seemingly disparate lived experiences of labour, those of the blacksmith and the sculptor, the agriculturist and the artist. It is as if she were striving to upgrade ‘genre painting’ (scenes from the picturesque lives of peasants, one of the lowest-ranking categories of traditional academic art) into ‘history painting’ (its most prestigious pinnacle, allegories of political power using multiple figures in complex arrangements) – but of course without touching the physical practice of painting at all.
Look out for her upcoming solo exhibition at Sinne in Helsinki, opening in March!
Bianca Hlywa, Mute Track, 2025–26. Photo: Jussi Tiainen
Bianca Hlywa’s Mute Track (2025–26) is the latest of several versions of an installation featuring SCOBYs (Symbiotic Cultures of Bacterial Yeast). For almost a decade, she has been growing such bacteria and yeast microbial skins in sealed vats under controlled conditions, a process that takes several months. The SCOBY is stitched to a webbing structure and attached to a ceiling-mounted metal structure with an electric motor that makes it rotate at gradually increasing speed, until the movement stops and then restarts. The title refers to an original idea of making the rotation follow the rhythm of a specific song – but without letting audiences hear it.
Hlywa describes her own reaction, one of intense and simultaneous intellectual interest and instinctive repulsion, when she lifted her first SCOBY out of her parents’ bathtub, where she had been growing it in an acrylic box. In its first incarnations (this is somehow a live substance) the SCOBY was about the slow reveal, and about how large and heavy the skin could become. The rotation was added later, and with it the flipping and flickering image of the SCOBY revealing itself at high speeds, which has become an intrinsic part of the work.
For growing the two SCOBYs installed at Kohta, Hlywa has collaborated with Rudy’s Brewing Company, a kombucha brewery in Kuldīga, Latvia. A new feature in this installation is that one of the triangular-shaped skins has been cut into strips while the other remains intact. This will create two distinct shapes and patterns of movement.
Maija Fox’s work is supported by the Kone Foundation and Kemppi, a welding equipment company. Bianca Hlywa’s work is supported by the Canada Council for the Arts.
Helsinki, January 2026
Anders Kreuger
Director, Kunsthalle Kohta
Notes:
1 Susan Stewart, ‘On the Art of the Future’, in The Open Studio: Essays on Art and Aesthetics. The University of Chicago Press, 2005, p. 16.
2 Ibid., p. 17.
3 Ibid., p. 17.
Kuten kuka tahansa taidetta työkseen tekevä tietää, teorian varjossa tehty taide on tuomittu jäämään pelkäksi allegoriaksi. Ja kuten kuka tahansa estetiikan ammattilainen tietää, yksittäisiin historiallisiin praktiikoihin keskittyvät taideteoriat ovat tuomittuja tuomittuja jäämään doktriinien puolustamiseksi. Toistan tässä vain toisin sanoin Kantin kuuluisan aksiooman, jonka mukaan ”ajatukset ilman sisältöä ovat tyhjiä, intuitiot ilman käsitteitä ovat sokeita”. – Susan Stewart, ”On the Art of the Future”1
Aluksi lainaamassani esseessä arvostettu amerikkalainen tutkija, teoreetikko, kriitikko, runoilija ja kääntäjä Susan Stewart väittää, että ”taiteen harjoittamisen tarkoitus voisi ylipäätään olla eettisten kohtaamisten edistäminen ihmisten välillä”.2 Minusta tuntuu, että hänen suoran maanläheinen – ja kaikkea muuta kuin epäpoliittinen – näkemyksensä siitä, miten estetiikka ja etiikka voidaan yhdistää käytännössä, näyttää meille kaikille, jotka välitämme taiteesta, tien eteenpäin näinä vaikeina aikoina.
Susan Stewartin ajatukset on kenties verhoiltu kieleen, joka puhuu ”taiteesta ylipäätään”, mutta ne sopivat hyvin yhteen sen kanssa, mitä Kohta haluaa saavuttaa näyttelyohjelmallaan: jatkuvan avoimuuden sille, mitä Stewart kutsuu ”taiteen hypoteettisiksi ja keskeneräisiksi puoliksi”.3 Ne heijastelevat myös sitä, mitä taiteilija Benjamin Orlowilla oli mielessään, kun hän perusti itsenäisen näyttelytilan nimeltä St. Chads Lontooseen vuonna 2022.
Turusta kotoisin oleva mutta Lontoossa vuodesta 2009 asunut Orlow tunnetaan hypoteettisista ja keskeneräisistä ihmishahmoisista veistoksistaan, joiden materiaalina on käytetty usein pronssia, keraameja tai polttamatonta savea. Hän oli yksi Kohtan Näkypaikka-ryhmänäyttelyn taiteilijoista vuonna 2023 ja edustaa Suomea Venetsian taidebiennaalin Pohjoismaisessa paviljongissa myöhemmin tänä vuonna. Hän liittyi juuri myös Kohtan neuvostoon, joka päättää Kohtan tulevasta ohjelmasta. Tervetuloa, Benjamin!
Maija Foxin ja Bianca Hlywan yhdessä tekemä luonnos
St. Chads on saanut nimensä erään pikkukadun mukaan, joka sijaitsee King’s Crossissa Lontoon keskustassa entisen Royal National Throat, Nose and Ear Hospitalin takana. Orlow on asunut tuossa rönsyilevässä rakennuskompleksissa vuodesta 2020 niin kutsutulla ”valvontaehdolla”. Tämä tarkoittaa, että asukkaat – jotka ovat usein nuoria luovan työn tekijöitä – voivat asua edullisella vuokralla ja pitää työhuonetta hetkellisesti tyhjillään olevissa rakennuksissa kaupungin keskustassa ja samalla ehkäistä niiden luvatonta valtaamista.
St. Chadsin näyttelytila on entinen ambulanssivarasto, josta on tullut (samaan tapaan kuin sen pienemmästä lisäosasta Penton Risesta, entisestä työkaluvajasta, joka liitettiin osaksi projektia vuonna 2024) paikka, jonne Orlow voi kutsua taiteilijoita pitämään näyttelyitä. Projektin puitteissa ei kerätä rahaa, ei lasketa kävijämääriä eikä kirjoiteta edes mediatiedotteita. Huomio on yksinomaan itse taiteessa ja praktiikoissa, joita Orlow itse pitää mielenkiintoisina.
Tähän mennessä Orlow on järjestänyt tällä tavalla kolmekymmentä näyttelyä, joihin hän on kutsunut lontoolaisten kollegoiden lisäksi eri-ikäisiä ja eri maista kotoisin olevia taiteilijoita, joiden työtä hän arvostaa ja pitää kiinnostavana.
Hän toteaa: ”Monilla tuntuu nykyään olevan ylisuuri tarve selittää ja oikeuttaa taidetta tavalla, joka on mielestäni latistava. Tämä on seurausta puutteellisesta luottamuksesta taiteen omiin kykyihin sekä moniselitteisyyden ja tulkinnanvapauden pelosta. Tahdon St. Chadsilla tutkia sitä, miten taideteos resonoi ja kehittyy ilman, että sitä ylenmääräisesti kontekstualisoidaan tai sen tulkintaa ennaltamääritellään. Haluan nähdä, miten teos toimii, kun sille annetaan tilaa toimia itsenäisesti. Uskon myös, että tämä lähestymistapa antaa katsojan kehittää henkilökohtaisemman suhteen omaan kokemukseensa, kun se tapahtuu ilman ohjailevia välikäsiä.”
Kohta pyysi Orlow’ta ehdottamaan taiteilijoita St. Chadsin ohjelmasta vuoden 2026 ensimmäiseen näyttelyymme, ja yhdessä päätimme jakaa sen kahdeksi näyttelyksi. Isommassa galleriatilassa on näytteillä Weathered Together, joka esittelee sekä Maija Foxin (Iso-Britannia/Suomi, 1998) että Bianca Hlywan (Kanada/Iso-Britannia, 1992) viimeaikaisia töitä.
Bianca Hlywa, Mute Track, 2025–26. Valokuva: Jussi Tiainen
Orlow toteaa: ”He työskentelevät molemmat mahdottomassa mittakaavassa, ja teollisen kokoluokan tuotantoprosessit ovat tulleet heille hyvin tutuiksi. Maijan työskentelytavassa on jotain ikivanhaa, melkein myyttistä: pieni yksilö ottamassa mittaa jättimäisistä voimista. Biancan töissä taas vaikeustaso – valtavien, elävien, hajoavien, lihamaisten verhojen tuotanto, kuljetus, varastointi, ripustaminen – merkitsee sitä, että kaikki hänen praktiikkansa osa-alueet työskentelevät häntä vastaan. Sitten kaikki tämä rinnastuu siihen päättäväisyyteen ja hellittämättömyyteen, joka paistaa kaikesta mitä hän tekee.”
Tähän voisin lisätä oman havaintoni siitä, että he molemmat ovat ”ajattelevia taiteilijoita” erotuksena taiteilijoista, jotka vaistonvaraisesti tai tietoisesti nojaavat intuitioon tai tunteeseen. Luulen, että tästä syystä he järjestelmällisesti kytkevät töidensä pinnan alla piilevät älylliset ja yhteiskunnalliset vaikuttimet (samalla vahvistaen niitä) teosten ruumiilliseen läsnäoloon ja vaikutukseen. Foxin kohdalla tämä tarkoittaa fyysisesti vaativan metallityön feminististä ulottuvuutta sekä materiaalien, muotojen ja esineiden käyttöä, joka ammentaa hänen omasta taustastaan maanviljelijä- ja metallikäsityöläisperheessä. Hlywan kohdalla se taas tarkoittaa arvon kritiikkiä, joka asettaa valkoisen näyttelytilan alttiiksi ”vieraiden” ainesten kosketukselle, sekä kiinnostusta materiaalisuuden teoriaan ja uskonnollisessa ja henkisessä merkityksessä harjoitutetun pyörimisen historiaan.
Maija Fox, ways that roam us, 2024. Valokuva: Jussi Tiainen
ways that roam us (2024–26) on Maija Foxin mittava installaatio, joka on ollut aiemmin esillä Titanikissa Turussa mutta jota on nyt laajennettu Kohtan tilaa varten. Se koostuu neljästä kopista, jotka kiinnittyvät toisiinsa patinoiduin teräspalkein ja -levyin ja sisältävät jäykistä, kovista materiaaleista tehtyjä veistoksia, jotka muistuttavat maaseudun käyttöesineitä – graniittiin vuoltu wc-allas, alumiinista valetut tikkaat, halkokori tai takorautaiset kottikärryt – tai toisintavat luonnon yksityiskohtia, kuten alumiinivalut eukalyptuksen- ja vaahteransiemenistä (jotka toimivat pultin päinä) ja nokkosista ja oratuomen varsista. Tämä röpeliäinen tekstuuri rikastaa teoksen niukan arkkitehtonista yleisilmettä.
Tässä ja muissa töissä Fox punoo yhteen näennäisen erilaiset eletyt kokemukset työstä: metallisepän työn ja kuvanveistäjän työn, maanviljelijän työn ja taiteilijan työn. Ikään kuin hän pyrkisi päivittämään ”genrekuvamaalauksen” (joka pittoreskeine kuvauksineen talonpoikaiselämästä sijoittuu pohjimmaiseksi perinteisen akateemisen taiteen luokituksessa) ”historiamaalaukseksi” (sen arvostetuimmaksi muodoksi, monia hahmoja ja monimutkaisia sommitelmia hyödyntäväksi poliittisen vallan allegoriaksi) – kuitenkaan kajoamatta lainkaan itse maalaamiseen.
Kannattaa käydä katsomassa myös Foxin soolonäyttely, joka avautuu maaliskuussa Sinne-galleriassa Helsingissä!
Bianca Hlywa, Mute Track, 2025–26. Valokuva: Jussi Tiainen
Bianca Hlywan Mute Track (2025–26) on viimeisin versio installaatiosta, jossa käytetään bakteerien ja hiivan symbioottista viljelmää eli SCOBYa (symbiotic culture of bacteria and yeast). Melkein vuosikymmenen ajan Hlywa on kasvattanut bakteeri- ja hiivaperäisiä mikrobikalvoja suljetuissa sammioissa ja kontrolloiduissa olosuhteissa. Prosessi vie monta kuukautta. SCOBY-kalvo on ommeltu kiinni hihnoista tehtyyn tukikehikkoon, joka taas on kiinnitetty kattoon asennettuun metallirakenteeseen, jossa on sähkömoottori. Moottori saa SCOBYn pyörimään kasvavalla nopeudella, kunnes pyörimisliike lakkaa ja sitten alkaa taas uudestaan. Teoksen nimi viittaa alkuperäiseen ideaan panna pyörimisliike noudattelemaan jonkin tietyn laulun rytmiä – kuitenkaan antamatta yleisön kuulla itse laulua.
Hlywa kuvailee reaktionsa olleen sekoitus älyllistä uteliaisuutta ja vaistomaista inhotusta, kun hän nosti ensimmäisen SCOBYnsa vanhempiensa kylpyammeesta, jossa hän oli kasvattanut sitä muovisäiliössä. SCOBYn ensimmäisten ruumiillistumien (kyseessä on jossain määrin elävä aines) kohdalla kiinnostavaa oli sen hidas paljastuminen ja se, miten suureksi ja painavaksi kalvo voisi kasvaa. Pyörimisliike lisättiin myöhemmin, ja sen myötä syntyivät tätä nykyä teoksen erottamattomaksi osaksi muodostuneet vaihtuvat, välähtelevät kuvat suurella nopeudella pyörivästä SCOBYsta.
Kohtaan ripustettujen SCOBY-kalvojen kasvattamisessa Hlywa on tehnyt yhteistyötä Rudy’s Brewing Companyn kanssa, joka on kombucha-panimo Kuldīgassa, Latviassa. Tässä installaatiossa on uutena piirteenä se, että yksi kolmionmuotoisista kalvoista on leikattu kaistaleiksi, kun taas toinen on jätetty kokonaiseksi. Näin saadaan aikaan kaksi erillistä muotoa ja liikekaavaa.
Maija Foxin teos on saanut tukea Koneen säätiöltä ja hitsausalan yritys Kempiltä. Bianca Hlywan teosta on tukenut Canada Council for the Arts.
Helsinki, tammikuussa 2026
Anders Kreuger
toiminnanjohtaja, Taidehalli Kohta
Viitteet:
1 Susan Stewart, ”On the Art of the Future”, teoksessa The Open Studio: Essays on Art and Aesthetics, The University of Chicago Press, 2005, s. 16.
2 Mt., s. 17.
3 Mt., s. 17.
Som varje aktiv konstnär vet är konstnärskap som överskuggas av teori dömda att fastna i allegori, och som varje aktiv estetiker vet är konstteorier knutna till särskilda historiska konstnärskap dömda att uppfattas som hyllningar. Här upprepar jag bara, i andra termer, Kants välkända axiom att ”tankar utan innehåll är tomma, åskådningar utan begrepp är blinda”. – Susan Stewart, ”On the Art of the Future”1
I essän som jag citerar här framkastar den enastående amerikanska forskaren, teoretikern, kritikern, poeten och översättaren Susan Stewart att ”vad utövandet av konst i allmänhet kunde vara till för är att främja utövandet av etiska möten mellan personer”.2 Jag menar att hennes uttryckligen sekulära – och allt annat än avpolitiserade – vision om hur estetiken och etiken bör sammanstråla i praxis kan visa oss, alla oss som värnar om konsterna, en väg framåt i dessa svåra tider.
Stewarts insikter kläs visserligen i uttalanden om ”konst i allmänhet”, men de sammanfaller med det Kohta försöker uppnå, i synnerhet med utställningsprogrammet: att ständigt förbli öppna för det hon kallar ”konstens hypotetiska och oavslutade aspekter”.3 De motsvarar också konstnären Benjamin Orlows sätt att tänka när han 2022 lanserade sin oberoende utställningsplats i London, St. Chads.
Orlow, som är från Åbo men har bott i London sedan 2009, är känd för sina hypotetiska och oavslutade människoliknande skulpturer i material som brons. keramik eller obränd lera. Han var en av konstnärerna i grupputställningen Näkypaikka i Kohta 2023 och ska senare i år representera Finland i Nordiska paviljongen vid den 61:a Venedigbiennalen. Han har också just blivit invald i Kohtas råd, som beslutar om vårt program. Välkommen, Benjamin!
Gemensam skiss av Maija Fox och Bianca Hlywa
St. Chads lånar sitt namn från en av de mindre gatorna bakom det tidigare Royal National Throat, Nose and Ear Hospital i King’s Cross i centrala London. Orlow har sedan 2020 bott i det omfattande komplexet under det som i England kallas guardianship och innebär att människor, ofta yngre konstutövare, ges tillgång till bostäder och arbetsrum till lägre hyra i tillfälligt oanvända byggnader för att förhindra husockupationer i stadskärnan.
Utställningsutrymmet är ett tidigare ambulansförråd och har (liksom det mindre annexet Penton Rise, ett tidigare verktygsskjul som lades till projektet 2024) blivit hans plattform för att låta andra konstnärer ställa ut. Det sker utan bidragsansökningar, inrapporterade besökssiffror eller ens pressmeddelanden. Verksamhetens enda fokus är konsten själv och olika konstnärskap som han helt subjektivt finner intressanta.
Till dags dato har Orlow ordnat 30 utställningar på detta sätt och visat inte bara vänner och bekanta i London utan också andra konstnärer ur olika generationer, från olika länder, vars verk han uppskattar och är nyfiken på.
Han säger: ”Många idag tenderar att överdriva behovet att förklara och rättfärdiga konsten, och detta tycker jag ofta plattar till allt. Det kommer ur en bristande tilltro till konstens egen förmåga och en rädsla för mångtydighet och tolkningsfrihet. Med St. Chads har jag velat ta reda på hur ett konstverk kan genljuda och utvecklas utan överdriven kontextualisering och utan definitionstvång. Jag vill se vad som händer när man förlitar sig på dess oförmedlade inneboende kraft. Jag tror att detta tvingar betraktarna att utveckla ett personligt förhållande till det de upplever, och att samtidigt förlita sig på och fördjupa den egna subjektiviteten.”
Kohta har bett Orlow att föreslå konstnärer ur St.Chads program för vår första utställningsperiod 2026, och tillsammans med honom har vi beslutat att göra två utställningar. I det större galleriet visar vi Weathered Together, en gemensam presentation av nyare verk av Maija Fox (Storbritannien/Finland, 1998) och Bianca Hlywa (Kanada/Storbritannien, 1992).
Bianca Hlywa, Mute Track, 2025–26. Foto: Jussi Tiainen
Orlow säger: ”Båda två arbetar i omöjlig skala och har lärt sig bemästra produktionsprocesser på industriell nivå. Det är någonting ursprungligt, närmast mytiskt, över Maijas arbetssätt: den lilla människan som möter kolossala krafter. Och i Biancas verk innebär svårighetsgraden – att tillverka, frakta, förvara och installera dessa enorma, förruttneliga, köttliknande draperier – att alla aspekterna av konstnärskapet tycks motverka henne själv. Detta ställs mot den målmedvetenhet och envishet som framträder i allt hon gör.”
Till detta kan jag foga min egen iakttagelse att båda är ”tänkande konstnärer”, i motsats till konstnärer som instinktivt eller medvetet låter sig vägledas av intuition och känslor. Det är, tror jag, anledningen till att de genomgående kortsluter (men också i praktiken understryker) de intellektuella och samhälleliga motivationerna bakom sina verk med deras kroppsliga närvaro och genomslag. För Fox handlar det om den feministiska dimensionen i att utföra fysiskt krävande metallarbete, och även om användandet av material och former och föremål som kan hänföras till hennes egen familjebakgrund i jordbruk och järnsmide. För Hlywa handlar det om en värdekritik som utsätter utställningsrummet, den vita kuben, för risken att förorenas av ett ”främmande” material, och även om ett teoretiskt intresse för materialitet och för virvlandet som religiös eller andlig praxis genom historien.
Maija Fox, ways that roam us, 2024. Foto: Jussi Tiainen
ways that roam us (2024–26) är en omfattande installation av Maija Fox som tidigare visats i Titanik i Åbo men nu utvidgats för Kohtas större galleri. Den består av fyra rumsliga celler, byggda med profiler och tunna plattor i patinerat stål och innehållande skulpturala former framställda i hårda, omedgörliga material. Dessa för tanken till föremål ur en lantbrukares vardag – ett avträde hugget i marmor, en stätta eller vedkorg gjutna i aluminium eller konturerna av en skottkärra i järnsmide – och efterbildar detaljer från naturen i gjuten aluminium, däribland eukalyptus- och lönnfrön (använda som mutterhuvuden) eller brännässlor. På så sätt berikas och ifrågasätts helhetens strama arkitektoniska monumentalitet med en intrikat ytverkan.
I detta och andra verk väver Fox samman förment oförenliga arbetslivserfarenheter: bysmedens och skulptörens, bondens och konstnärens. Det är som om hon syftade till att uppgradera ”genremåleriet” (som med sina scener ur böndernas pittoreska liv var en av de lägsta kategorierna i den traditionella akademiska konsten) till ”historiemåleri” (dess mest prestigefulla kategori, som för sina allegorier över den politiska makten använde sig av en mängd olika figurer i komplexa arrangemang) – men självfallet utan att alls röra vid måleriet som konstform.
Håll utkik efter hennes kommande separatutställning på Sinne i Helsingfors, som öppnar nu i mars!
Bianca Hlywa, Mute Track, 2025–26. Foto: Jussi Tiainen
Bianca Hlywas Mute Track (2025–26) är den senaste av flera versioner av en installation som innefattar symbiotiska bakteriella jästkulturer (på engelska SCOBY, Symbiotic Cultures of Bacterial Yeast). I nära ett årtionde har hon odlat fram sådana hinnor av bakterier och jäst under kontrollerade förhållanden i slutna behållare, en process som tar flera månader. Hinnan sys därefter fast i ett stödjande nät och fästs vid en metallstruktur monterad i taket, med en elektrisk motor som får den att rotera i gradvis ökande takt, till dess rörelsen avstannar och sedan börjar på nytt. Titeln anspelar på den ursprungliga idén att låta rotationen följa rytmen i en särskild sång – men utan att spela den för publiken.
Hlywa beskriver sin egen intensiva reaktion – både intellektuell nyfikenhet och instinktiv avsky – när hon första gången lyfte en sådan SCOBY ur föräldrarnas badkar, där hon låtit den växa i en plasttank. I dess första inkarnationer (detta är på många sätt ett levande material) handlade hinnan om det långsamma avslöjandet, och om hur stor och tung den kunde bli. Rotationen var ett senare tillägg, och med den följde den ombytliga och flimrande bilden av hur hinnan framstår i snabb rörelse. Den har nu införlivats i verket.
För att odla de två SCOBY-hinnorna som visas i Kohta har Hlywa samarbetat med kombuchabryggeriet Rudy’s Brewing Company i Kuldīga, Lettland. Ett nytt element i denna installation är att en av de triangelformade hinnorna har skurits i strimlor medan den andra har lämnats intakt. Detta kommer att skapa två distinkta former och rörelsemönster.
Maija Fox’ arbete stöds av Kone-stiftelsen och svetsfirman Kemppi. Bianca Hlywas arbete stöds av The Canada Foundation for the Arts.
Helsingfors i januari 2026
Anders Kreuger
Verksamhetsledare, Konsthallen Kohta
Noter:
1 Susan Stewart, ”On the Art of the Future”, i The Open Studio: Essays on Art and Aesthetics. The University of Chicago Press, 2005, sid. 16.
2 Ibid., sid. 17.
3 Ibid., sid. 17.
