Ushering in the next new season of unprecedented unpredictability, Kohta’s spring exhibition 2025 brings together new and recent work by Lasse Juuti (Finland, 1990, lives in Helsinki) and Anastasia Sosunova (Lithuania, 1993, lives in Vilnius). Both artists navigate the choppy waters of the complete and the open-ended, the articulate and the visceral, mediation and immediacy.
In the eminent tradition of aesthetic theory, ‘mediation’ means the active process of relating – making sense and making meaning by inlaying into medium, making middles that merge extremes. […] Immediacy crushes mediation. It is what it is. Self-identity without representation. […] Immediacy rules art as well as economics, politics as much as intimacy. […] The colloquial connotation of immediacy as ‘urgency’ undermines the temporal dimension of this style, a hurry-hurry that compresses time into a tingling present. […] Art constitutively thwarts immediacy, urgency and utility; its most direct use rests in this indirection – but today’s immediatist art aspires to void itself. […] Aboutness becomes the way that art and literature are admitted to conversations in public health or policy or design at the expense of their own mediacy. […] Immediacy is instant; mediation dilates. Immediacy is urgent; mediation displaces. Immediacy flows; mediation bars. […] It is this putting into medium and generating of the middle that actually responds to crisis, instead of perpetuating its intrinsic immersions and extremes.
Anna Kornbluh is a literary scholar and a professor at University of Illinois Chicago. As this digest of quotes seeks to demonstrate, her recent book Immediacy or, The Style of Too Late Capitalism (London/New York: Verso, 2023) tells it like it is. She offers a clear diagnosis of what she calls ‘the aesthetics of flood, fluidity and flow’: ubiquitous streaming, perpetual surveillance, abdication of the political and withdrawal into auto-fiction – while climate emergencies, security threats and cultural wars keep drowning and draining us.
The duo exhibition is an experimental and speculative format. Setting the stage for two individual practices to lock horns allows the curator to test his hunches about what concerns artists and viewers now. In other words: to zoom in on what is contemporary, perhaps more succinctly than in a larger thematic group show or a sequence of solos. ‘But it’s not finished’ tries to make a middle between the two extremes of giving space (literally and figuratively) to the individual participants and slotting their practices into a broader analysis of what drives us as a society, indeed what seems to be driving us off the cliff.
To prevent misunderstanding, it should be noted that the exhibition title is not a laissez-passer for the unfinished, which would in fact promote what Kornbluh terms ‘immediacy’. Instead it tries to make the case that both exhibited artists have plunged so deep into mediation – another term for it would be the articulation of form – that they sometimes feel the need to pretend that their work is less mediated than it really is. Far from being a stigma, such ‘pretentiousness’ is the life-blood of art. It keeps the pressure high, adds another layer of fiction and relays the message that things should not be too easy.
When Anastasia Sosunova has the pole-dancer in her video Preyer (2024, 6’09”) state ‘I will just sing it to you, but it’s not finished’, we would be ill-advised to take her phrase at face value. The piece, shot on a thermal camera of the kind used by building contractors or hunters, is a finely crafted hymn gesturing at a parallel universe (somewhat confusingly known as ‘reality’) where the founder of a Lithuanian DIY retail empire feels entitled to launch a ‘real prayer’ of his own. It inscribes itself into a forceful strand of Sosunova’s work that treats fandom as a current form of cultic behaviour.
Preyer was commissioned for the exhibition ‘Borders Are Nocturnal Animals’ at Palais de Tokyo and KADIST in Paris and the Contemporary Art Centre Vilnius. Sound by Miša Skalskis, acting by A10. Acknowledgements to Jaakko Pallasvuo.
In her multi-media installations she reclaims spiritual culture by using strongly coded materials such as copper (conduciveness, connectivity) or bread (nourishment, embodiment). She finds ways not only to accommodate references to religious practices by displaying strongly coded objects such as reliquaries or containers of blessed water, but also to incorporate her infatuation with printmaking. She represents the historically pre-eminent medium for the cult of the image, the precursor to TikTok in the premodern and modern ages, by picturesque paraphernalia such as engraved plates, discarded clichés or antiquated mechanical presses.
Sosunova’s two other works in this exhibition explicitly refer to local micro-histories of printing. Gossip Workshop (2024) consists of seven aluminium offset printing plates that replicate the dusty windows of what used to be the Rotas printing house in Vilnius, onto which lovers scribble their initials today. This was where, in the homophobic mid-1990s, Lithuania’s first gay magazine Naglis was printed. The display incorporates etchings based on spreads from this magazine, which often recirculated foreign imagery.
Gossip Workshop was co-commissioned by the Kaunas Biennial and Institut d’art contemporain, Villeurbanne/Rhône-Alpes, with support from the Lithuanian Culture Institute.
Anastasia Sosunova, Gossip Workshop, 2024
AB Prints (2023) is a series of prints on paper made from photozincography plates used by an unofficial printing house outside of Kaunas that operated illegally (literally underground and in strict secrecy) until the restoration of Lithuanian independence in 1990, printing anti-Soviet literature without ever being discovered by the KGB. These clichés, however, were first used for a commercial project, to illustrate a catalogue of art objects and antiques sold for dollars, and they show mostly religious imagery and household implements, some of which may also have been used in cultic contexts.
If Sosunova mediates between printmaking and installation, Lasse Juuti articulates junctures between painting and sculpture. The literalness of their actions must not be underplayed. Sosunova enlists ‘aboutness’ to spin ever denser webs of fiction around the hard edges of her repurposed materials, while Juuti foregrounds the physical process of object- and image-making.
Yet his unprimed cotton canvas, stapled onto irregularly shaped stretchers or tautly wrapped over horizontally organised wooden planks, is not in itself less mediated than any other artistic medium. Whether faint or vibrant in colour, the washes of acrylic paint applied onto that canvas were part of the reference system of art before they became a marker of Juuti’s individual style.
Lasse Juuti, Badge for boys whose fathers were so prod of them that they could never grow up and Story about a boy whose father lost his son and then made a new one and was disappointed with him, because the new boy was not as real as the dead one, both 2025
His composite and accumulative approach to art-making extends to naming the works he has finished (or is about to finish). He allows himself associative jumps and narrative foreshortenings that make full sense only as reflections of the personal. That, again, doesn’t necessarily slide into auto-fiction, because of the ongoing mediation within his image-objects and between them and their titles. What follows is an incomplete list of Juuti’s works in the exhibition, all produced in 2025, but it offers some clues to his artistic thinking.
Memorial for the saint of birds, fire and those who die alone, a reference to St Francis of Assisi and his posthumous workload, is an example of Juuti’s ‘beams’, a spatially impactful body of work embellished with colourful joints modelled after the 1980s Tetris video game classic.
Local History and Secrets of the father who fled belong to another series of larger-scale works: circular canvases with sometimes rather elaborate stretcher constructions, meant to be either leaning against a wall or be suspended on it. The former, which has an open middle that appears ‘eaten out’, explicitly references a spiked wheel (and the notion that the gene pool diversified when people started bicycling to neigbouring settlements). The latter enhances a concern with fatherhood and male self-improvement that becomes evident across Juuti’s newest work titles.
Another ‘wheel’ doubles as a ‘badge’ – as in the frequently circular logos of team sport clubs – was given the title Badge for boys whose fathers were so prod of them that they could never grow up, gesturing towards the story of Mozart as the quintessential child prodigy. Trying to be the man you expect me to be, our final example, is a series of stretched canvases in smaller formats, outlined as if to trace early stages in the evolution of the Mickey Mouse cartoon character. The ears gradually shrink as the snout grows.
Lasse Juuti, Trying to be the man you expect me to be, 2025
Kohtan kevätnäyttely johdattelee seuraavaan ennennäkemättömien yllätysten kauteen kokoamalla yhteen uusia ja viimeaikaisia teoksia Lasse Juutilta (Suomi, 1990, asuu Helsingissä) ja Anastasia Sosunovalta (Liettua, 1993, asuu Vilnassa). Molemmat taiteilijat suunnistavat valmiin ja avoimen, ääneen lausutun ja tunnetasolla liikkuvan, välityksen ja välittömyyden tyrskyisillä vesillä.
Esteettisen teorian perinteessä ”välitys” merkitsee aktiivista suhteen luomisen prosessia – mielekkyyden ja merkityksen aikaan saamista uppoutumalla välineeseen, mediumiin. Se on ääripäät yhteen sulattavien välien luomista. […] Välittömyys rikkoo välityksen. Se on mitä on. Se on itseidenttisyyttä ilman representaatiota. […] Välittömyys hallitsee taidetta ja taloutta, politiikkaa ja ihmissuhteita. […] Arkikielessä välittömyys yhdistyy kiireellisyyteen, mikä peittää alleen tämän tyylin ajallisen ulottuvuuden: välittömyydestä tulee kiirettä, joka tiivistää ajan yhdeksi humisevaksi nykyhetkeksi. […] Taide tekee välittömyyden, kiireen ja hyödyn perustavalla tavalla tyhjäksi. Sen suorin käyttö on juuri tässä päämäärättömyydessä ja epäsuoruudessa – kuitenkin nykyinen välittömyyteen pyrkivä taide pyrkii samalla mitätöimään itsensä. […] Tarkoituksellisuus tulee taiteen ja kirjallisuuden keino päästä osaksi kansanterveyttä, politiikkaa ja julkista suunnittelua koskevia keskusteluja. Tämä tapahtuu kuitenkin taiteen ja kirjallisuuden välillisyyden kustannuksella. […] Välittömyys on välitöntä, välitys laajentaa. Välittömyys on kiireellistä, välitys siirtää sijoiltaan. Välittömyys virtaa, välitys asettaa esteitä. […] Todellisuudessa vastaus kriisiin löytyy välitilaan asettamisesta, välin synnyttämisestä, ei kriisin sisäisten immersioiden ja ääripäiden jatkamisesta ja säilyttämisestä.
Anna Kornbluh on kirjallisuustieteilijä, joka toimii professorina Illinoisin yliopistossa Chicagossa. Kuten yllä oleva yhteenveto lainauksia osoittaa, hänen tuore kirjansa Immediacy or, The Style of Too Late Capitalism (Verso 2023) kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kornlush tekee osuvan diagnoosin siitä, mitä hän nimittää ”tulvinnan, fluidiuden ja virtaamisen estetiikaksi”: siis kaikkialla vallitsevasta, jatkuvasta ja virtaavasta valvonnasta, poliittisesta luopumisesta ja vetäytymisestä autofiktioon – samaan aikaan kun ilmastohätätilat, turvallisuusuhat ja kulttuurisodat hukuttavat meidät alleen ja imevät meidät tyhjiin.
Duo-näyttely on kokeellinen ja spekulatiivinen formaatti. Kun kaksi eri taiteellista praktiikkaa pannaan mittelemään keskenään, on kuraattorilla mahdollisuus testata vainuaan siitä, mikä taiteilijoita ja katsojia koskettaa juuri nyt. Toisin sanoen: tarkentaa katse siihen, mikä on ajankohtaista, kenties ytimekkäämmin kuin isomman ryhmänäyttelyn tai yksityisnäyttelyjen sarjan kanssa olisi mahdollista. ”But it’s not finished” pyrkii luomaan välitilan kahden ääripään väliin, joista ensimmäinen on tilan antaminen (kirjaimellisessa ja kuvainnollisessa mielessä) yksittäisille taiteilijoille ja toinen heidän praktiikkojensa sovittaminen analyysiin siitä, mikä ajaa meitä eteenpäin yhteiskuntana – eikä vain eteenpäin vaan alas jyrkänteeltä, kuten nyt näyttäisi olevan asian laita.
Väärinkäsityksien välttämiseksi on huomautettava, että näyttelyn otsikon tarkoituksena ei ole nostaa jalustalle viimeistelemättömyyttä, mikä itse asiassa olisi juuri sen korostamista, mitä Kornbluh kutsuu ”välittömyydeksi”. Sen sijaan otsikko yrittää kiinnittää huomion siihen, että molemmat näyttelyn taiteilijat ovat niin syvällä välityksessä – toisin sanoen muodon artikuloinnissa – että he joskus kokevat tarvetta teeskennellä, että heidän työnsä on vähemmän välittynyttä kuin se oikeasti on. Tällainen ”mahtailu” ei suinkaan ole stigma vaan taiteen elinehto. Se pitää rimaa korkealla, lisää teoksiin vielä yhden fiktiivisen kerroksen ja viestittää, että asioiden ei pidä olla liian helppoja.
Kun Anastasia Sosunovan videossa Preyer (2024, 6’09”) nähdään tankotanssija, joka toteaa ”I will just sing it to you, but it’s not finished”, olisi väärin ottaa kyseinen lause annettuna. Lämpökameralla – samanlaisella joita rakennusurakoitsijat ja metsästäjät käyttävät – kuvattu video on huolellisesti valmistettu hymni, joka viittoo kohti rinnakkaista universumia (joka tunnetaan harhaanjohtavasti ”todellisuutena”), jossa liettualaisen kodin kunnostustarvikekauppojen imperiumin perustaja kokee oikeudekseen lausua oman ”todellisen rukouksensa”. Teos asettuu osaksi Sosunovan töitä, jotka tarkastelevat fanitusta kulttikäyttäytymisen nykyaikaisena muotona.
Preyer oli tilausteos Borders Are Nocturnal Animals -näyttelyyn Palais de Tokiossa ja KADISTissa Pariisissa sekä CAC:ssa Vilnassa. Äänet Miša Skalskis, näyttelijät A10. Kiitokset Jaakko Pallasvuolle.
Multimediainstallaatioissaan Sosunova uusiokäyttää hengellistä kulttuuria hyödyntämällä merkityksiä täyteen koodattuja materiaaleja kuten kuparia (johtavuus, yhteyksien luominen) ja leipää (ravinto, ruumiillistuminen). Sen lisäksi, että Sosunova onnistuu sisällyttämään teoksiinsa uskonnollisia viittauksia asettamalla näytteille merkityskylläisiä esineitä, kuten pyhäinjäännöksiä ja vihkivesiastioita, hän löytää myös tapoja hyödyntää teoksissaan rakkauttaan grafiikkaan. Käyttämällä erilaisia kuvanteon välineitä, kuten kaiverrettuja metallilaattoja, käytöstä poistettuja kuvalaattoja ja vanhanaikaisia mekaanisia painoja, Sosunova edustaa historiallisesti ylivertaisen kuvakultin mediaa, esimodernia ja modernia TikTokin edeltäjää.
Sosunovan kaksi muuta teosta ovat viittauksia painamisen paikallisiin mikrohistorioihin. Gossip Workshop (2024) koostuu seitsemästä alumiinisesta offset-painolaatasta, jotka toisintavat entisen vilnalaisen Rotas-painotalon pölyisiä ikkunoita, joihin rakastavaiset kaivertavat nykyään nimikirjaimiaan. Kyseisessä talossa painettiin homofobisella 1990-luvulla Liettuan ensimmäinen homolehti Naglis. Teokseen sisältyy etsauksia paperilla, jotka perustuvat aukeamiin tästä usein ulkomaista kuvastoa kierrättäneestä lehdestä.
Gossip Workshop Kaunasin biennaalin ja Institut d’art contemporain,Villeurbanne/Rhône-Alpes -nykytaidekeskuksen yhteistuotanto, se on toteutettu Liettuan kulttuuri-instituutin tuella.
Anastasia Sosunova, Gossip Workshop, 2024
AB Prints (2023) on sarja vedoksia, jotka on painettu fotosinkografiassa käytetyillä sinkkilevyillä. Kyseisiä levyjä käytettiin Kaunasin ulkopuolella sijaitsevassa epävirallisessa painotalossa, joka toimi laittomasti (kirjaimellisesti maan alla) aina siihen asti, kun Liettua sai takaisin itsenäisyytensä vuonna 1990. Talossa painettiin neuvostovastaista kirjallisuutta, ja se onnistui pysymään koko toimintansa ajan salassa KGB:ltä. Alun perin näitä kuvalaattoja käytettiin kuitenkin kaupallisiin tarkoituksiin taide- ja antiikkiesinekatalogien kuvituksissa, ja niissä on enimmäkseen uskonnollista kuvastoa ja taloustavaroita, joista osaa on saatettu käyttää kulttiesineinä.
Jos Sosunova toimii välittäjänä taidegrafiikan ja installaation välillä, Lasse Juuti jäsentää maalauksen ja kuvanveiston liitoskohtia. Kummankaan taiteilijan työskentelyn kirjaimellisuutta ei pidä vähätellä. Sosunova käyttää ”tarkoituksellisuutta” kietoakseen uudelleen käyttämiensä materiaalien kovat reunat aina vain tiiviimpään fiktion verkkoon, kun taas Juuti tuo esiin esineiden ja kuvantekemisen fyysisen prosessin.
Juutin epäsäännöllisen muotoisiin kehyksiin pingotettu tai horisontaalisesti aseteltujen puisten lankkujen yli tiukkaan kiedottu pohjustamaton puuvillakangas on itsessään yhtä lailla välittynyttä kuin mikä tahansa muu taiteellinen keino. Kankaalle sutaistut haaleat ja kirkkaat akryylimaalijäljet kuuluivat taiteen viittausjärjestelmään ennen kuin niistä tuli merkitsijöitä Juutin yksilölliselle tyylille.
Lasse Juuti, Badge for boys whose fathers were so prod of them that they could never grow up and Story about a boy whose father lost his son and then made a new one and was disappointed with him, because the new boy was not as real as the dead one, both 2025
Juutin yhdistelevä ja kasaava lähestymistapa taiteentekemiseen ulottuu myös hänen valmiiden (tai juuri valmistumassa olevien) teostensa nimeämiseen. Hän tekee assosiatiivisia hyppyjä ja narratiivisia perspektiivin muutoksia, joiden merkitys avautuu vain, kun niitä tarkastelee heijastuksina jostain henkilökohtaisesta. Tämä ei kuitenkaan väistämättä tarkoita ajautumista autofiktioon, koska hänen kuvaesineissään samoin kuin itse teosten ja niiden nimien välillä tapahtuu välitystä. Tuloksena on, että näyttelyssä nähdään epätäydellinen lista Juutin vuonna 2025 tekemiä töitä, jotka kuitenkin tarjoavat jonkinlaisia johtolankoja hänen taiteelliseen ajatteluunsa.
Memorial for the saint of birds, fire and those who die alone – viittaus Franciscus Assisilaiseen ja hänen postuumiin työkuormaansa – on hyvä esimerkki Juutin käyttämistä ”puupalkeista”, tilallisesti vaikuttava teoskokonaisuus, joka on koristeltu värikkäin liitoskohdin, joiden mallina toimii 80-luvun Tetris-videopeli.
Local History ja Secrets of the father who fled kuuluvat toiseen isokokoisten teosten sarjaan: ympyrän muotoisiin kankaisiin, jotka on pingotettu toisinaan hyvinkin mutkikkaisiin kehysrakennelmiin ja tarkoitettu joko nojaamaan seinää vasten tai seinälle ripustettavaksi. Local History -teoksen keskellä on jyrsityltä näyttävä reikä, ja se viittaa pinnapyörään (sekä käsitykseen siitä, että geenipooli moninaistui, kun ihmiset alkoivat pyöräillä naapurikyliin). Secrets of the father who fled käsittelee isyyteen ja miehen henkilökohtaiseen kasvuun liittyviä huolia, jotka käyvät selvästi ilmi Juutin uusimpien teosten nimistä.
Toinen ”pyörä”, joka on samaan aikaan ”merkki” – samanlainen kuin urheiluseurojen pyöreät logot – on nimeltään Badge for boys whose fathers were so proud of them that they could never grow up ja viittaa tarinaan Mozartista suurena lapsinerona. Viimeinen esimerkkimme, Trying to be the man you expect me to be, on sarja pienempiä pingotettuja kankaita, jotka hahmottelevat Mikki Hiiri -piirroshahmon varhaisia kehitysvaiheita. Korvat kutistuvat sitä mukaa kun kuono kasvaa
Lasse Juuti, Trying to be the man you expect me to be, 2025
Lagom till en ny säsong av aldrig tidigare skådad oförutsägbarhet invigs Kohtas vårutställning 2025, med nyare verk av Lasse Juuti (Finland, 1990, bosatt i Helsingfors) och Anastasia Sosunova (Litauen, 1993, bosatt i Vilnius). Båda konstnärerna kryssar i de oroliga sunden mellan det som avslutats och det som lämnats öppet, det välformulerade och det outsagda, det förmedlade och det omedelbara.
I den förträffliga tradition som går under namnet estetisk teori betecknar ”förmedling” att aktivt upprätta förbindelser: att skapa ordning och mening genom att förhålla sig till ett medium, eller att bygga ett mittfält där ytterligheterna kan samsas. […] Det omedelbara krossar all förmedling. Det är vad det är. Likhet utan återgivning, identitet utan representation. […] Det omedelbara styr i såväl konsten som ekonomin, kontrollerar både politiken och intimsfären. […] I talspråket har ”omedelbart” kommit att betyda ”brådskande”, vilket undergräver tidsaspekten i denna stil och blir ett skynda-skynda som komprimerar all tid till ett kittlande nu. […] Konsten är till sin natur en bromskloss för det omedelbara, det brådskande och det nyttoinriktade; dess mest direkta användbarhet beror av denna indirekthet – men dagens omedelbarhetshetsande konst vill helst bara tömma sig själv på verklig mening. […] Angelägenheten blir konstens och litteraturens inträdesbiljett till samtal om hälsa eller politik eller formgivning – på bekostnad av den egna förmågan till förmedling. […] Det omedelbara är ögonblickligt – förmedling utvidgar. Det omedelbara är brådskande – förmedling förflyttar. Det omedelbara flödar – förmedling spärrar. […] Att sätta in saker och ting i ett medium och skapa ett mittfält: det är det verkliga svaret på en krissituation, inte att fortsätta betona krisens självupptagenhet och längtan efter ytterligheter.
Anna Kornbluh är litteraturvetare och professor vid University of Illinois, Chicago. Som dessa komprimerade citat försöker visa går hennes senast utkomna bok Immediacy or, The Style of Too Late Capitalism (London/New York: Verso, 2023) rakt på sak. Hon ställer tydlig diagnos på vad hon kallar ”flödets och flytets estetik”: strömningstjänsterna och den ständiga övervakningen, återtågen från det politiska till autofiktionen – i en tid när klimatkriserna, säkerhetshoten och kulturkrigen fortsätter att översvämma och trötta ut oss.
Duo-utställningen är ett experimentellt och spekulativt format. Att lägga tillrätta för en kraftmätning mellan två individuella konstnärskap blir en möjlighet för kuratorn att pröva sina aningar om vad som berör konstnärskåren och publiken just nu. Med andra ord: att analysera det samtida, på ett kanske tydligare sätt än i en större tematisk grupputställning eller en serie separatutställningar. But it’s not finished försöker bygga ett mittfält mellan två ytterligheter: att ge plats (bokstavligen och bildligt) åt de individuella deltagarna, och att foga in deras konstnärskap i en bredare analys av vad som driver vårt samhälle och faktiskt verkar driva oss utför stupet.
För att undvika missförstånd ska det sägas att utställningstiteln inte är tänkt som en hyllning till det oavslutade. Det skulle bara befästa vad Kornbluh kallar ”det omedelbara”. Istället försöker titeln hävda att båda konstnärerna har gått så långt in i förmedlingen – en annan term vore den artikulerade formen – att de ibland känner behov att låtsas som om deras konst vore mindre förmedlad än den verkligen är. En sådan ”pretentiös” öppen form är dock inget stigma utan tvärtom en grundförutsättning för konstens livskraft. Den håller trycket uppe, tillför nya lager av fiktion och förmedlar budskapet att ingenting bör vara för enkelt.
När Anastasia Sosunova låter stångdansaren i videon Preyer (2024, 6’09”) säga ”I will just sing it to you, but it’s not finished” vore det oklokt att ta henne på orden. Verket, filmat med en värmekamera av det slag som byggnadsarbetare eller jägare använder, är en noggrant uppbyggd hymn. Det förhåller sig till ett parallellt universum som något förvirrande brukar kallas ”verkligheten” och där grundaren av en litauisk byggvaruhuskedja tar sig rätten att lansera sin egen Real Prayer. Videon ansluter sig till en stark underström i Sosunovas konstnärskap där idoldyrkan behandlas som en samtida form av kultbeteende.
Preyer producerades för utställningen Borders Are Nocturnal Animals i Palais de Tokyo och KADIST i Paris och CAC Vilnius. Ljud av Miša Skalskis, skådespeleri av A10. Tack till Jaakko Pallasvuo.
I sina multimedieinstallationer formar hon ett eget synsätt på andlighet genom att använda starkt kodade material som koppar (förmågan att leda och sammankoppla) eller bröd (näring och förkroppsligande). Hon hittar sätt att införliva religiösa referenser genom att framhäva starkt kodade föremål som relikskrin eller vigvattenbehållare, men också genom att hålla fast vid sin förkärlek för grafik. Hon låter det historiskt mest betydande mediet för bildkulten, föregångaren till TikTok från senmedeltiden och framåt, framträda med hjälp av iögonenfallande rekvisita som graverade plåtar, begagnade klichéer eller utrangerade tryckpressar.
Sosunovas två andra verk i denna utställning hänvisar uttryckligen till lokala mikrohistorier om tryckkonst. Gossip Workshop (2024) består av sju offsetplåtar i aluminium som återskapar de smutsiga fönstren i vad som tidigare var tryckeriet Rotas i Vilnius. Idag ritar kärlekspar sina initialer med fingrarna i dammet, men i mitten av det homofobiska nittiotalet var det här Litauens första gaytidning Naglis trycktes. Installationen innefattar etsningar baserade på uppslag från denna publikation, som ofta återanvände utländskt bildmaterial.
Gossip Workshop samproducerades av Kaunasbiennalen och Institut d’art contemporain,Villeurbanne/Rhône-Alpes, med stöd från Litauiska kulturinstitutet.
Anastasia Sosunova, Gossip Workshop, 2024
AB Prints (2023) är en serie tryck på papper, gjorda med fotozinkografiska plåtar från ett tidigare underjordiskt tryckeri utanför Kaunas. Fram till 1990, när Litauen återfick sin självständighet, fungerade det i största hemlighet (bokstavligen under jorden) och tryckte antisovjetiska böcker utan att någonsin avslöjas av KGB. Just dessa klichér användes dock för ett kommersiellt projekt, för att illustrera en katalog över konstföremål och antikviteter till dollarpriser, och de visar i huvudsak religiösa bilder och hushållsredskap som till viss del också kan ha använts i kultiska sammanhang.
Om Sosunova förmedlar mellan grafik och installation skapar Lasse Juuti förbindelselänkar mellan måleri och skulptur. Båda opererar med en hög grad av bokstavlighet, vilket förtjänar att framhållas. Sosunova tar hjälp av olika slags ”innehåll” för att spinna ett allt tätare nät av fiktion runt de vassa kanterna på sina återvunna material. Juuti framhäver hellre det fysiska tillverkandet av föremål och bilder.
Ändå är hans ogrunderade bomullsduk, fasthäftad vid underligt formade spännramar eller virad tätt runt vågrätt ordnade träbjälkar, i sig inte mindre förmedlande än något annat konstnärligt medium. Oavsett om akrylfärgens nyanser är urvattnat milda eller självlysande starka har lasyrerna Juuti penslar över duken tillhört konstens allmänna referenssystem innan de blev ett inslag i hans individuella stil.
Lasse Juuti, Badge for boys whose fathers were so prod of them that they could never grow up and Story about a boy whose father lost his son and then made a new one and was disappointed with him, because the new boy was not as real as the dead one, both 2025
Hans inställning till konstskapandet som något sammansatt och ständigt växande märks även i de titlar han ger sina avslutade (eller nästan avslutade) verk. Han tillåter sig att hoppa fram och tillbaka i sina berättelser och kortsluta dem vid behov, trots att detta bara blir helt meningsfullt som en återspegling av det personliga. Detta betyder inte nödvändigtvis en glidning mot autofiktionen, på grund av den ständigt pågående förmedlingen inom de olika bildföremålen och mellan dem och deras titlar. Det följande är en ofullständig lista över Juutis verk i utställningen, alla med produktionsåret 2025, men den ger några ledtrådar till hans konstnärliga tänkande.
Memorial for the saint of birds, fire and those who die alone, en referens till Franciskus av Assisi och hans postuma arbetsbörda, får exemplifiera Juutis ”bjälkar”, en verksvit med stark rumslig närvaro smyckade med färgglada fogar som efterliknar grafiken i det klassiska tevespelet Tetris från åttiotalet.
Local History och Secrets of the father who fled hör till annan svit av verk i större skala: cirkelrunda dukar på ibland ganska invecklade spännramskonstruktioner avsedda att antingen luta mot en vägg eller hängas upp på den. Den förra, med en öppen mitt som förefaller ”uräten”, är en uppenbar hänvisning till ett ekerhjul (och till föreställningen att den genetiska variationen ökade när folk började cykla till nästa bosättning). Den senare understryker den önskan att vara en god far och bli en bättre man som genomsyrar flera av Juutis nyaste verktitlar.
Ett annat ”hjul” tjänstgör samtidigt som ”märke” – som i lagsportklubbarnas vanligen cirkelrunda logotyper – och har fått titeln Badge for boys whose fathers were so prod of them that they could never grow up. Bakgrunden kan vara historien om Mozart som det typiska underbarnet. Trying to be the man you expect me to be, vårt sista exempel, är en svit dukar på spännramar i mindre format, med konturer som tycks efterlikna de tidiga stadierna i Musse Pigg-figurens utveckling. Öronen krymper gradvis, medan nosen växer.
Lasse Juuti, Trying to be the man you expect me to be, 2025
