Opening on Wednesday, 18 January at 6–8pm. All welcome!
The duo exhibition Itsekuva presents recent work by two accomplished and uncompromising artists, the photographer Violeta Bubelytė (Lithuania, 1956, lives in Vilnius) and the painter Henry Wuorila-Stenberg (Finland, 1949, lives in Helsinki). It also launches a mini-series of two exhibitions, intended to bring artists from Finland and the three Baltic countries closer together in this time of war and crisis.
Henry Wuorila-Stenberg, Kirkas tuli (Bright Fire, 2022), oil on canvas, 72 × 53 cm. Photo: Jussi Tiainen
Itsekuva may be translated as ‘self-image’, itse being the word for both ‘self’ and ‘the Self’ in contemporary Finnish. It is an ancient word with correlates in several other Uralic languages. In Mansi, for instance, a severely endangered Ugric language spoken by some 900 people in Western Siberia and considered one of the closest relatives of Hungarian, is is reported to mean ‘a person’s shadow, the transparent and wandering spirit of a living or dead human’.
When we use Itsekuva as an exhibition title we hope it will reverberate with such lost (or almost lost) shamanic meaning: Itse as a particular part of the soul, a protective spirit that leads a person through life like an archaic doppelgänger and, interestingly, much like the pre-Christian Karelian Luonto, another guarding and guiding spirit whose name today signifies ‘nature’.
Itsekuva thus also reverberates with the titles of the solo exhibition Martti Aiha: Omakuva (‘Martti Aiha: Self-Portrait’) and the group exhibition Luontokuva (‘The Image of Nature’), both shown at Kohta in the autumn of 2018. Furthermore, in this extended meaning itse alludes to the phenomena of ‘soul loss’ and ‘soul retrieval’ that are central to both traditional and revived shamanic healing practice.
Violeta Bubelytė, Subordinacija I (Subordination I, 2016), digital photograph. Courtesy the artist
Violeta Bubelytė, Subordinacija II (Subordination II, 2016), digital photograph. Courtesy the artist
The two artists in Itsekuva are no strangers to the problematic of imaging the Self. Indeed they have spent decades elaborating dynamic approaches to it in the relative (but also very real) seclusion of their studios. They have been practising self-searching and self-mockery, carefully avoiding any identification of self-portraiture with self-obsession. The artist’s own body, they both assert, is simply the live model who is always at hand and needs no instruction.
Violeta Bubelytė, Išvaromos (Expulsion, 2018), digital photograph. Courtesy the artist
If the exhibition presents a spectrum of approaches to the self-image from the theological to the theatrical (with inspiration from sources as diverse as transcendental meditation and pantomime) then Violeta Bubelytė’s photographs from the last seven years clearly represent its ironically playful end. Nevertheless, some of the attitudes she strikes in them explicitly evoke religious art, as do titles like Expulsion, Expelled and Have Mercy with Us (all 2018).
Violeta Bubelytė, Tos pačios bezdžionės (The Same Monkeys, 2017), digital photograph. Courtesy the artist
In the early 1980s the self-taught Bubelytė began a long series of photographic performances, picturing herself in the studio, in the nude, gazing steadily into the camera. This first body of work, titled Act, spanned more than 15 years and has been compared to Francesca Woodman’s and Cindy Sherman’s photographs or Marina Abramović’s performances.
Kohta is showing a selection from a second body of work began in 2015, after she left her job as a newspaper photographer. This reinvented, re-engineered Bubelytė is more advanced: technically, visually and morally. Relying on deep-level digital editing, she seeks artistic freedom of the fullest kind under a regime of nudity that is now quite different – and not primarily because her body and face are no longer those of a woman in her twenties or thirties.
Violeta Bubelytė, Laukiu tavęs (Waiting for You, 2019), digital photograph. Courtesy the artist
She – the author and the character – is burlesque rather than statuesque, but at the same time dignified in her disregard for decorum. Bubelytė’s newer work brings to mind the best Lithuanian folk art of the early twentieth century, fusing Gothic awkwardness with Baroque artfulness and the quest for a laconic ‘poor’ image that does only as much as it must.
Henry Wuorila-Stenberg, Hän eli tietämättä miksi kuoli (He Lived Without Knowing Why He Died, 2022), oil on canvas, 55 × 80 cm. Courtesy the artist. Photo: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg studied painting abroad, in Italy, West Germany and East Germany. This was a rare choice for an aspiring artist in Finland at the time, and it opened up tracks that many of his contemporaries tended to avoid, from the engaged (but conspicuously coloristic) figuration of the mid-1970s through the emotionally charged (but visually restrained) abstraction of the late 1980s to the exuberant fluid mindscapes, clearly inspired by Buddhist meditation and painting practices, of the mid-1990s and the messy fabulating auto-fiction of the 2000s and 2010s, when works on paper became an important part of his output and when his ever-open mind also embraced Greek Orthodox Christianity.
Henry Wuorila-Stenberg, Toteemiolento (Totem-Being, 2022), oil on canvas, 80 × 55 cm. Courtesy the artist. Photo: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg, Sieluolento (Soul-Being, 2022), oil on canvas, 80 × 55 cm. Courtesy the artist. Photo: Jussi Tiainen
Yet Wuorila-Stenberg, who has a distinguished teaching career behind him, also inspires younger generations of Finnish painters to regard art as an arena for philosophical speculation, religious searching or spiritual development. These things are often assumed to be about self-expression, but he knows better than most that art depends on taking long detours through knowledge and skill.
He works fast, but what may seem like volatile mental states spontaneously committed to canvas are in fact outgrowths of his superior technique and sophisticated thought. Wuorila-Stenberg has spent the last three years in his studio in Helsinki, working ‘for the rack’, as it were, but sharing the results of his painting process on his Facebook account almost daily. Kohta is showing a selection of these paintings, most of them from 2021 and 2022, of faces and bodies that may or may not be his own.
Henry Wuorila-Stenberg. Syyttäjä (Accuser, 2022), oil on canvas, 73 × 53 cm. Courtesy the artist. Photo: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg, Nimetön paikka (A Place with No Name, 2022), oil on canvas, 72 × 53 cm. Courtesy the artist. Photo: Jussi Tiainen
He lends his new figures identities that are male or female, tactile or cerebral, painterly or graphical. The heads are severed and floating, or attached to necks that sometimes seem to long, or staring at us from austere dark backgrounds reminiscent of the Spanish Baroque. The bodies, when they occur, seem almost to make excuses for themselves, acting as if they were going to dig themselves in under complicated tangles of brushstrokes.
Finally there are the larger compositions (or perhaps de-compositions) that threaten to implode from irruptions of colour and paint but nevertheless leave space for a multitude of piercing eye-like shapes. In such maximalist newer work Wuorila-Stenberg seems open to the possibility that lost souls may be retrieved, and that demons may be rehabilitated and become something more akin to guiding or guarding spirits – at least in painting.
Henry Wuorila-Stenberg, Näissä lihoissa iloitsin (I Rejoiced in This Flesh, 2021), oil on canvas, 80 × 55 cm. Courtesy the artist. Photo: Jussi Tiainen
Itsekuva is organised in collaboration with Lithuania’s cultural attaché in Sweden, Finland and Denmark, with support from the Lithuanian Culture Institute.
Installation view. Photo: Jussi Tiainen
Installation view. Photo: Jussi Tiainen
Installation view. Photo: Jussi Tiainen
Installation view. Photo: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg, Kaikki kääntyy lopulta hyväksi I (All Will End Well I), 2022. Oil on canvas, 180 × 133 cm; Kaikki kääntyy lopulta hyväksi II (All Will End Well II), 2022. Oil on canvas, 200 × 150 cm. Photo: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg, Myllypuron yössä (Myllypuro at Night), 2022. Oil on canvas, 50 × 70 cm; Hän eli tietämättä miksi kuoli (He Lived Without Knowing Why He Died), 2022. Oil on canvas, 55 × 80 cm; Kaikki kääntyy hyväksi, kaikin tavoin hyväksi (All Will End Well, in Every Way Well), 2022. Oil on canvas, 170 × 130 cm. Photo: Jussi Tiainen
Itsekuva esittelee kahden ansioituneen ja tinkimättömän tekijän, valokuvaaja Violeta Bubelytėn (Liettua 1956, asuu Vilnassa) ja maalari Henry Wuorila-Stenbergin (Suomi 1949, asuu Helsingissä) uusinta tuotantoa. Samalla se avaa kahden näyttelyn sarjan, jonka tarkoituksena on tuoda Suomen ja Baltian maiden taiteilijoita lähemmäksi toisiaan näinä sodan varjostamina aikoina.
Henry Wuorila-Stenberg, Kirkas tuli (2022), öljy kankaalle, 72 × 53 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen
Näyttelyotsikkoon kätkeytyvä itsen käsite on ikivanha sana, jolle löytyy vastineita lukuisista muistakin uralilaisista kielistä. Esimerkiksi mansin unkarinsukuisella kielellä, jolla on Länsi-Siperiassa enää noin 900 puhujaa, is tarkoittaa ”ihmisen varjoa, elävän tai kuolleen ihmisen läpinäkyvää, harhailevaa henkeä”.
Käyttäessämme itsekuvaa näyttelyn nimenä tarkoitus onkin herätellä henkiin sanan jo kadotettua (tai miltei kadotettua) šamaanista merkitystä: itseä aivan tietyn sielun osasen merkityksessä, varjelevana henkenä, joka kulkee ihmisen rinnalla muinaisena kaksoisolentona, kuten muuten myös luonto, toinen isäntäänsä suojeleva ja opastava esikristillisen Karjalan henkiolento.
Itsekuvan otsikko muistuttaa samalla kahdesta Kohtassa aiemmin nähdystä näyttelystä, Martti Aihan Omakuvasta ja ryhmänäyttely Luontokuvasta. Laajennetussa merkityksessään itsen käsite ulottuu myös ”sielunmenetyksen” ja ”sielunpalautuksen” ilmiöihin, jotka ovat keskeisiä niin perinteisessä kuin nykyaikaisessakin šamanismissa.
Violeta Bubelytė, Subordinacija I (Alistuminen I, 2018), digitaalinen valokuva
Violeta Bubelytė, Subordinacija II (Alistuminen II, 2016), digitaalinen valokuva
Näyttelyn kaksi taiteilijaa tuntevat itsen kuvantamisen problematiikan jo pitkältä ajalta. He ovat vetäytyneet vuosikymmeniksi työhuoneisiinsa kehittämään alati uudenlaisia tapoja lähestyä sitä. He ovat harjoittaneet itsensä etsimistä ja itsensä rienaamista varoen sekoittamasta oma itsen kuvaamista narsistiseen obsessioon. Taiteilija itse, omine kehoineen ja kasvoineen, on heille yksinkertaisesti elävä malli, joka on aina käytettävissä ja jota ei tarvitse erikseen ohjeistaa.
Violeta Bubelytė, Išvaromos (Karkotus, 2018), digitaalinen valokuva
Mikäli näyttelyn ymmärtää edustavan itsekuvauksen tapojen kirjoa teologisesta teatraaliseen (niinkin erilaisin innoituksen lähtein kuin vaikkapa transsendenttinen meditaatio tai pantomiimi), ovat Violeta Bubelytėn valokuvat seitsemältä viime vuodelta sen leikkisää ääripäätä. Silti jokin niidenkin luonteessa muistuttaa uskonnollisesta taiteesta, mihin vihjaavat myös teosten nimet: Karkotus, Karkotettu ja Armahda meitä (kaikki 2018).
Violeta Bubelytė, Tos pačios bezdžionės (Samat apinat, 2017), digitaalinen valokuva
Bubelytė on taiteilijana itseoppinut. Hän aloitti 1980-luvun alussa pitkän sarjan valokuvaperformansseja, joissa hän kuvasi itsensä alastomana työhuoneessaan, tiukasti kameraan tuijottaen. Teoksen ensimmäinen osa, joka sai nimen Näytös, kattoi yli 15 vuoden ajanjakson, ja sitä on verrattu esimerkiksi Francesca Woodmanin ja Cindy Shermanin valokuviin sekä Marina Abramovićin performansseihin.
Kohta esittelee valikoiman teossarjan toisesta osasta, jonka taiteilija aloitti 2015 jätettyään työnsä lehtikuvaajana. Itsensä uudelleen luonut ja -ohjelmoinut Bubelytė on yhä edistyksellisempi, niin teknisesti, visuaalisesti kuin eettisestikin. Hän käyttää syvällekäyvää digitaalista kuvamanipulointia ja etsii täysimittaista taiteellista vapautta tällä kertaa tyystin toisenlaisen alastomuuden menetelmällä – eikä yksin siksi, etteivät hänen kehonsa ja kasvonsa ole enää kaksi- tai kolmekymppisen naisen.
Violeta Bubelytė, Laukiu tavęs (Odotan sinua, 2019), digitaalinen valokuva
Nainen – tekijä ja henkilöhahmo – on pikemminkin irvokas kuin veistoksellinen, mutta säilyttää silti arvokkuutensa ylenkatseessaan sovinnaisuutta kohtaan. Bubelytėn uudempi tuotanto tuo mieleen viime vuosisadan alun parhaan liettualaisen kansantaiteen. Se sekoittaa gotiikan rosoisuutta ja barokin konstikkuutta tavoitellessaan lakonisen selittelemätöntä kuvailmaisua.
Henry Wuorila-Stenberg, Hän eli tietämättä miksi kuoli (2022), öljy lknkaalle, 55 × 80 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg opiskeli maalausta ulkomailla, Italiassa, Länsi-Saksassa ja Itä-Saksassa. Tuo oli omana aikanaan omalaatuinen valinta aloittelevalta taiteilijalta, ja se avasi polkuja, joita monet hänen aikalaisistaan pyrkivät välttelemään. Taiteilija liikkui poliittisesti sitoutuneesta (mutta merkillepantavan värikylläisestä) 70-luvun esitystavasta emotionaalisesti latautuneen (mutta visuaalisesti hillityn) 80-luvun abstraktion kautta aina 90-luvun mielikuvitusmaisemien pyörteisiin, joita ovat selvästi innoittaneet buddhalainen mietiskely ja maalaustapa. 2000- ja 2010-lukujen tyyliä voisi luonnehtia kekseliään autofiktiiviseksi, paperille tuotettujen töiden noustessa tuotannossa yhä tärkeämpään osaan aina vastaanottavaisen taiteilijan omaksuttua kreikkalaisortodoksisen uskon.
Henry Wuorila-Stenberg, Toteemiolento (2022), öljy kankaalle, 80 × 55 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg, Sieluolento (2022), öljy kankaalleo, 80 × 55 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen
Wuorila-Stenberg, jolla on takanaan mittava ura opettajana, on innostanut myös nuorempia polvia suomalaisia maalareita näkemään taiteen filosofisen pohdinnan, uskonnollisen etsinnän ja henkisen kehityksen näyttämönä. Edellisiä olisi helppo erehtyä luulemaan itseilmaisun kysymyksiksi, mutta Wuorila-Stenberg tietää useimpia paremmin, että taide vaatii tekijältään pitkiäkin harharetkiä tiedon ja taidon maisemissa.
Hän työskentelee nopeasti. Kuitenkin kankaat, joita saattaisi luulla ailahtelevaisen mielentilan purkauksiksi, ovat itse asiassa hänen erinomaisen tekniikkansa ja kultivoituneen ajattelunsa tulosta. Wuorila-Stenberg on viettänyt viimeiset kolme vuotta Helsingin työhuoneessaan maalaten ”pöytälaatikkoon”, kuten asian voisi ilmaista, mutta jakaen työnsä tulokset lähes päivittäin facebook-sivullaan. Kohta esittelee valikoiman maalauksia, joista suurin osa on vuosilta 2021 ja 2022. Niissä esiintyy kasvoja ja kehoja, jotka saattavat olla taiteilijan omat tai sitten eivät.
Henry Wuorila-Stenberg. Syyttäjä (2022), öljy kankaalle, 73 × 53 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg, Nimetön paikka (2022), öljy kankaalle, 72 × 53 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen
Hän tekee uusista hahmoistaan miehisiä tai naisellisia, maalauksellisia tai graafisia, käsinkosketeltavan aistillisia tai aineettoman älyllisiä. Haavoittuneet päät kelluvat irrallaan tai keikkuvat luonnottoman pitkissä kauloissa. Tai sitten ne tuijottavat meitä synkän, espanjalaisesta barokista muistuttavan taustan hämäristä. Kehot, silloin kun niitä esiintyy, näyttävät miltei anteeksipyyteleviltä. Ne käyttäytyvät kuin aikoisivat kaivautua piiloon siveltimenvetojen tiheikköihin.
Sitten on kookkaampia sommitelmia (tai anti-sommitelmia), jotka ovat sortua värin ja maalin yltäkylläisyydestä, mutta jättävät silti sijaa pisteliäille silmämäisille muodoille. Maksimalistisilla uusilla teoksillaan Wuorila-Stenberg tuntuu jättävän oven auki mahdollisuudelle, että menetetyt sielut saadaan sittenkin takaisin ja että demonit kesytetään kulkemaan jälleen ihmisen rinnalla – ainakin maalaustaiteessa.
Henry Wuorila-Stenberg, Näissä lihoissa iloitsin (2021), öljy kankaalle, 80 × 55 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen
Itsekuva on järjestetty yhteistyössä Liettuan Ruotsin, Suomen ja Tanskan kulttuuriattasean kanssa sekä Liettuan kulttuuri-instituutin tuella.
I duo-utställlningen Itsekuva visas nyare verk av två erfarna och kompromisslösa konstnärer, fotografen Violeta Bubelytė (Litauen, 1956, bor i Vilnius) och målaren Henry Wuorila-Stenberg (Finland, 1949, bor i Helsingfors). Den inleder också en miniserie om två utställningar avsedda att i dessa krigs- och kristider knyta närmare band mellan konstnärer från Finland och de tre baltiska länderna.
Henry Wuorila-Stenberg, Kirkas tuli (Klar eld), 2022, olja på duk, 72 × 53 cm. Foto: Jussi Tiainen
Itsekuva kan översättas som ”självbild”. Itse betyder både ”själv” och ”självet” på nutida finska, men det är ett urgammalt ord med motsvarigheter i flera andra uraliska språk. På mansi, ett utrotningshotat ugriskt språk som talas av omkring 900 människor i västra Sibirien och anses nära besläktat med ungerskan, lär is betyda “en persons skugga, en levande eller död människas genomskinliga och vandrande ande”.
När vi använder Itsekuva som utställningstitel hoppas vi att denna förlorade (eller nästan förlorade) schamanistiska betydelse ska tränga igenom. Itse betecknar en särskild del av själen, en skyddsande som likt en forntida dubbelgångare leder oss genom livet. En intressant parallell är det förkristna karelska andeväsendet Luonto, beskyddaren och vägledaren vars namn idag betyder ”natur” på finska.
Itsekuva anknyter också till titlarna för separatutställningen Martti Aiha. Omakuva (”Martti Aiha. Självporträtt”) och Luontokuva (”Naturbilder”) som båda visades i Kohta hösten 2018. Dessutom anspelar itse, i sin utvidgade betydelse, till begreppen ”själsförlust” och ”själshämtning” som är centrala i både traditionell och återupplivad schamanistisk läkekonst.
Violeta Bubelytė, Subordinacija I (Underkastelse I, 2018), digitalt fotografi
Violeta Bubelytė, Subordinacija II (Underkastelse II, 2016), digitalt fotografi
De två konstnärerna i Itsekuva är väl förtrogna med svårigheterna att skildra självet, efter att i årtionden ha utarbetat dynamiska förhållningssätt till detta problem i relativ (men också högst reell) isolering i sina ateljéer. De har en både sökande och ironisk inställning till den egna gestalten och har noggrant undvikit att blanda samman sina självporträtt med självupptagenhet. Båda vidhåller att konstnärens kropp helt enkelt är en modell som alltid finns till hands och aldrig kräver några instruktioner.
Violeta Bubelytė, Išvaromos (Utdrivning, 2018), digitalt fotografi
Om utställningen visar ett spektrum av inställningar till självbilden, från det teologiska till det teatraliska (med inspiration från källor så olika som transcendental meditation och pantomim), då står Violeta Bubelytės fotografier från de senaste sju åren helt säkert för dess ironiskt lekfulla sida. Trots detta slår hon med några av de attityder hon intar an en ton som direkt påminner om religiös konst, vilket även är fallet med titlar som Utdrivning, Utdrivna och Förbarma Dig över oss (alla från 2018).
Violeta Bubelytė, Tos pačios bezdžionės (Samma apor, 2017), digitalt fotografi
I början av åttiotalet inledde den självlärda Bubelytė en lång serie fotografiska performanceverk. Hon avbildade sig själv i ateljén, naken, med blicken rakt in i kameran. Denna tidigare del av konstnärskapet, där alla verk fick titeln Akt, omfattade mer än 15 år och har jämförts med Francesca Woodmans och Cindy Shermans fotografi och Marina Abramovićs performancekonst.
Kohta visar ett urval ur en senare verksvit, påbörjad 2015 efter att hon lämnat sitt arbete som tidningsfotograf. Denna omstöpta och ombyggda Bubelytė är mer avancerad: tekniskt, visuellt, moraliskt. Hon förlitar sig på djupgående digital bildredigering i sin strävan efter total konstnärlig frihet. Även nakenheten är numera annorlunda – men inte främst för att hennes kropp och ansikte inte längre tillhör en kvinna i tjugo- eller trettioårsåldern.
Violeta Bubelytė, Laukiu tavęs (Väntar på dig, 2019), digitalt fotografi
Både som konstnär och som motiv är hon nu burlesk snarare än stilig, men samtidigt värdig i sitt ointresse för det som passar sig. Bubelytės nyare verk kan påminna om det bästa i det tidiga 1900-talets litauiska folkkonst, med dess förening av gotisk kantighet och barock konstfullhet och dess strävan efter en lakonisk och ”urlakad” bild som bara gör precis så mycket som den måste.
Henry Wuorila-Stenberg, Hän eli tietämättä miksi kuoli (Han levde utan att veta varför han dött, 2022), olja på duk, 55 × 80 cm. Foto: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg studerade måleri i Italien, Västtyskland och Östtyskland. Detta val, ovanligt för en blivande konstnär i Finland för ett halvsekel sedan, ledde honom in på spår som många av hans samtida helst undvek, från sjuttiotalets engagerade (men omisskännligt koloristiska) föreställande måleri via det sena åttiotalets känslomässigt laddade (men visuellt återhållna) abstraktion till nittiotalets praktfulla och svävande inre landskap, tydligt inspirerade an buddhistiska meditations- och måleritraditioner. De två senaste årtiondena har främst präglats av ostyrigt fabulerande autofiktion. Målningar och teckningar på papper har blivit en viktig del av hans produktion, och hans alltid lika öppna sinne har öppnat sig även mot den grekisk-ortodoxa kristendomen.
Henry Wuorila-Stenberg, Toteemiolento (Totemvarelse, 2022), olja på duk, 80 × 55 cm. Foto: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg, Sieluolento (Själsvarelse, 2022), olja på duk, 80 × 55 cm. Foto: Jussi Tiainen
Wuorila-Stenberg, som under många år varit en uppskattad lärare, inspirerar finska målare i de yngre generationerna att betrakta konsten som en arena för filosofisk spekulation, religiöst sökande eller andlig tillväxt. Sådant förmodas ofta handla om att ”uttrycka sig själv”, men han vet bättre än de flesta vad konsten kräver: att man först ska ha färdats den långa vägen genom kunskap och färdighet.
Han arbetar snabbt, men det som kan tas för upprörda själstillstånd spontant nedkastade på målarduk är i själva verket utväxter av hans överlägsna teknik och sofistikerade tänkande. Wuorila-Stenberg har tillbringat de senaste tre åren i sin ateljé i Helsingfors. Han har, så att säga, ”arbetat för lagerhyllan” men samtidigt så gott som dagligen delat resultatet av måleriprocessen på sitt Facebook-konto. Kohta visar ett urval av dessa målningar, de flesta från 2021 och 2022, av ansikten och kroppar som kanske är hans egna eller kanske inte.
Henry Wuorila-Stenberg, Syyttäjä (Åklagare, 2022), olja på duk, 73 × 53 cm. Foto: Jussi Tiainen
Henry Wuorila-Stenberg, Nimetön paikka (Plats utan titel, 2022), olja på duk, 72 × 53 cm. Foto: Jussi Tiainen
De identiteter han ger sina nya figurer kan vara manliga eller kvinnliga, taktila eller cerebrala, måleriska eller grafiska. Huvudena kan vara avskilda från kroppen och flyta fritt i bildrummet, eller fästa vid halsar som ibland ser ut att vara alltför långa, eller stirra mot oss från stränga mörka bakgrunder som andas spansk barock. Kropparna tycks, när de alls förekommer, närmast be om ursäkt för sig själva, som om de vore på väg att gräva ned sig under trassliga nästen av penseldrag.
Slutligen visas några större kompositioner (eller kanske anti-kompositioner) som hotar att störta samman under våldsamma utbrott av färg men ändå lämnar utrymme åt en mångfald stickande, ögonliknande former. I sina maximalistiska nyare verk är det som om Wuorila-Stenberg öppnar sig inför möjligheten att förtappade själar kan återvinnas, eller att demoner kan omskolas till något som snarare påminner om vägvisare eller skyddsandar – åtminstone i måleriet.
Henry Wuorila-Stenberg, Näissä lihoissa iloitsin (Jag njöt detta kött, 2021), olja på duk, 80 × 55 cm. Foto: Jussi Tiainen
Itsekuva har anordnats i samarbete med Litauens kulturattaché i Sverige, Finland och Danmark och med stöd från Litauiska kulturinstitutet.
