One of Kohta’s ambitions is to be experimental. We do this in different ways. Sometimes we commission new work and show it for the first time. Sometimes we test an idea of what might be relevant today by configuring different artists’ practices around it in a group or duo exhibition. Sometimes, in solo exhibitions, we try to present an artist’s oeuvre – often spanning several decades – by selecting some works that we think will crystallise into a good understanding of it.
The open-endedness of the experimental, the not-knowing that informs it, is an added responsibility, not a license to offer less precision. No one knows this better than Belgian artist Lili Dujourie (born in 1941, lives in Lovendegem). Since the mid-1960s, she has been working on some of the core problems of how to articulate visual thought. She has deliberated fundamentally irresolvable relations – of painting to sculpture, image to object, bodies to actions, composition within them and sequences between them – in a succession of materials and techniques: steel rods and plates, torn coloured paper, analogue video and photography, velvet, marble, plaster, lead, flattened iron wire, ceramic, papier-mâché. ‘I choose materials for their meaning, and they are always both matter and medium.’
Dujourie’s oeuvre transcends (or, rather, ‘sublates’, the commonly used English translation of Hegel’s aufheben) the often overstated division between political art and art-specific concerns. She shows her belief in the power of the visual – by using it to make interesting statements about the importance of the political. She convinces us that thinking through art, within art, must never be written off as conservative – by not renouncing the quest for what might be called ‘the beauty of meaning and the meaning of beauty’. The exhibition at Kohta (her first ever in Finland) consists of just three works, selected to form a condensed survey of a distinguished career.
Lili Dujourie, Amerikaans imperialisme (American Imperialism), 1972/2020, steel, paint, wall. Photo: Jussi Tiainen
Lili Dujourie, Amerikaans imperialisme (American Imperialism). Photo: Jussi Tiainen
Lili Dujourie, Amerikaans imperialisme (American Imperialism). Photo: Jussi Tiainen
Amerikaans imperialisme (American Imperialism) was conceived in 1972, at the height of European protest against the Vietnam War, as a series of commutative possibilities involving a wall, a sheet of steel leaning against it and paint. The ‘body’ of the metal is combined with the ‘action’ of the leaning and both are enhanced by colour: the wall is painted, except for the part right behind the sheet, while the sheet may be either painted or unpainted. We may perceive the work as painterly (if we stand still right in front of it) or as sculptural (when we catch various oblique glimpses of it) and when we move around we realise that everything happens in that unpainted gap, in what is partly hidden. Yet we may also read the work and its title as a subversive critique of the dominance of American minimal and conceptual art, which at the time often went unchallenged by the same right-thinking, left-leaning individuals who so vocally berated other forms of imperial overreach.
At Kohta, two versions of Amerikaans imperialisme will be shown simultaneously for the first time: a remake of the work’s first full-scale manifestation (at the Museum of Contemporary Art in Ghent in 1979) with unpainted steel against a green wall, and a previously unrealised version with pink-painted steel against a black wall.
Lili Dujourie, Passion de l‘été pour l’hiver (Summer’s Passion for Winter), 181, black-and-white analogue video, silent, digitised (13′). Photo: Jussi Tiainen
The first of Dujourie’s radical reinventions of her artistic persona was when she started making video, using a portable analogue camera and open-reel black-and-white tape that yielded a soft grisaille effect. She made almost 20 such tapes, without sound, between 1972 and 1981. They were digitally remastered in the 1990s and subsequently rediscovered by curators and theoreticians, notably Lynne Cooke and Mieke Bal, as crucial contributions to the art of the 1970s. Dujourie’s videos are suspended between the insistence on female agency (in most of them, she herself appears as the ‘body in action’) and the equally important insistence that these are not short narrative films or documentations of performances but a format unto themselves: both painting and sculpture and neither, abstract spaces with concrete bodies that bring art history to new life. At Kohta, this significant creative period is represented by one of its last finished and preserved pieces, Passion de l’été pour l’hiver (Summer’s Passion for Winter) from 1981.
Lili Dujourie, Ballade, 2011/2019, papier mâché and papier déchiré, 14 works of different sizes. Photo: Jussi Tiainen
The exhibition then skips many of Dujourie’s almost symbiotic cohabitations with various materials to arrive at her latest, and to date last, body of work. Ballade is a series of 20 sculptures in papier-mâché and papier-déchiré from 2011, enhanced with metal pins in 2019, of which 14 will be shown at Kohta.
Dujourie takes professional pride in being ‘at the edge’ of creating meaning, and also of present time. These renderings of plants with historically documented medicinal properties and use are no exception. Much like their real-life models, they are both delicate and dangerous: certainly no mere ornaments. Taken in the wrong dose, some of them would be life-threatening to humans. But can we, humans of today, even mention nature, let alone look at its reflections in an art exhibition, without pangs of remorse and shame for allowing it to become destroyed so fast? It may be worth mentioning that Lili Dujourie is also an accomplished gardener, and that Ballade shouldn’t be seen in splendid isolation from how she observes nature on the days when she is not making art.
Lili Dujourie, Ballade (Bellis perennis), 38 × 53 × 4 cm. Photo: Jussi Tiainen
Lili Dujourie, Ballade (Althea), 2011/2019. Papier-mâché and papier déchiré, 39 × 43 × 8 cm. Photo: Jussi Tiainen
Lili Dujourie,Ballade (Arum), 37 × 53 × 5 cm. Photo: Jussi Tiainen
Lili Dujourie, Ballade (Yolande d’Aragon), 31 × 45 × 6 cm. Photo: Jussi Tiainen
Lili Dujourie, Ballade (Helleborus Niger), 2011/2019, papier-mâché and papier déchiré, 30 × 46 × 4.5 cm. Photo: Jussi Tiainen
Lili Dujourie, Ballade (Primula), 33 × 44 × 7 cm. Photo: Jussi Tiainen
Lili Dujourie, Ballade (Calendula), 33 × 39 × 8 cm. Photo: Jussi Tiainen
Kokeellisuus kuuluu Kohtan tavoitteisiin. Toteutamme sitä erilaisin tavoin. Toisinaan teetämme tilaustyön ja annamme sille ensiesityksen. Toisinaan luotaamme jonkin ajatuksen relevanssia rakentamalla sen ympärille kahden tai useamman taiteilijan näyttelyn. Toisinaan pyrimme kiteyttämään valikoiduilla teoksilla olennaisen yhden taiteilijan tuotannosta – ehkä useankin vuosikymmenen mittaisesta.
Eksperimentaalisen määrittelemättömyys, tarkoittaa erityisvastuuta, ei erilupaa leväperäisyyteen. Belgialainen taiteilija Lili Dujourie (1941, asuu Lovendegemissä) tietää tämän paremmin kuin kukaan. Hän on työskennellyt aina 1960-luvun puolivälistä visuaalisen ajattelun artikuloinnin ydinongelmien äärellä, punniten pohjimmiltaan ratkaisematonta maalauksen ja kuvanveiston, kuvan ja objektin, ruumiin ja toiminnan välistä suhdetta, jatkuvasti vaihtaen tekniikkaa ja materiaalia. Dujourie on hyödyntänyt taiteessaan rautatankoja ja -levyjä, väripapeririekaleita, analogista video- ja valokuvausta, samettia, marmoria, kipsiä, lyijyä, rautalankaa, keramiikkaa, paperimassaa. ”Valitsen materiaalit vedoten niiden merkitykseen, ja ne ovat aina samaan aikaan sekä aiheeni että välineeni.”
Dujourien taide katsoo poliittisen taiteen ja taiteen sisäisen problematiikan usein ylikorostetun eron tuolle puolen (tai ehkä ”kumoaa” sen, hegeliläisen aufhebungin merkityksessä). Hän todistaa uskoaan kuvan voimaan – tekemällä kiinnostavia visuaalisia esityksiä poliittisen tärkeydestä. Hän vakuuttaa meidät siitä, että ajattelua taiteen kautta ei voi koskaan torjua konservatismina – olemalla hellittämättä siitä, mitä on sanottu ”merkityksen kauneuden ja kauneuden merkityksen” etsinnäksi. Kohtan näyttely (Dujourien ensimmäinen Suomessa) koostuu kolmesta työstä, jotka on valittu tiiviiksi katsaukseksi huomattavan taiteilijan mittavasta urasta.
Amerikaans imperialisme (Amerikkalainen imperialismi) on vuodelta 1972, jolloin Vietnamin sodan vastainen protestimieliala oli Euroopassa huipussaan ja amerikkalainen minimalismi sekä käsitetaide hallitsivat taiteen kenttää. Se koostuu vaihdannaisten osien sarjasta, johon kuuluu muun muassa seinä, siihen nojaava teräslevy sekä maalia. Metalliesineen ”ruumiiseen” yhdistyy nojaamisen ”toiminta”, ja molempia vahvistetaan värillä: seinä on maalattu, lukuun ottamatta levyn taakse jäävää osaa, kun taas levy itse saattaa olla maalattu tai maalaamaton. Teos saattaa näyttää meistä maalausmaiselta (jos seisomme liikkumatta sen edessä) tai veistosmaiselta (viistosta katsottuna). Liikkuessamme teoksen ympärillä hahmotamme olennaisen tapahtuvan tuossa maalaamattomassa, osittain piilotetussa rakosessa. Kuitenkin voimme tulkita teoksen ja sen otsikon kritiikin kohteeksi myös amerikkalaisen minimalistisen ja käsitteellisen taiteen, joka säästyi noina vuosina niiden vasemmalle kallistuvien oikeamielisten huomiolta, jotka hyökkäsivät äänekkäästi kaikkia muita imperialismin muotoja vastaan.
Kohtassa nähdään Amerikaans imperialisme -teoksesta ensimmäistä kertaa kaksi eri versiota yhdessä: toisinto teoksen ensimmäisestä esillepanosta (Gentin nykytaiteen museossa 1979), joka koostui maalaamattomasta teräslevystä vasten vihreää seinää, sekä toistaiseksi ennennäkemätön versio, jossa teräslevy on maalattu vaaleanpunaiseksi ja se nojaa vasten mustaa seinää.
Ensimmäinen radikaali uudistuminen Dujourien taiteilijuudessa tapahtui hänen alkaessaan kuvata videota kannettavalla analogikameralla. Mustavalkoinen kelanauha tuotti pehmeän grisaille-vaikutelman. Vuosien 1972 ja 1981 välillä syntyi lähes kaksikymmentä äänetöntä nauhaa, jotka saivat digitaalisen remasteroinnin 1990-luvulla. Kuraattorit ja teoreetikot kuten Lynne Cook ja Mieke Bal löysivät ne uudestaan ja nostivat ne 1970-luvun taiteen avainteoksiksi. Dujourien videot painottavat yhtäältä naisen toimijuutta (useimmista niissä hän esiintyy itse) ja toisaalta sitä tärkeää seikkaa, että kyse ei ole lyhyistä narratiivisista elokuvista tai performanssin dokumentaatiosta, vaan itsenäisestä formaatista: maalauksesta ja kuvanveistosta eikä kummastakaan, abstrakteista tiloista konkreettisine ruumiineen, jotka herättävät taidehistorian uuteen eloon. Kyseistä luomiskautta näyttelyssa edustaa Passion de l’été pour l’hiver (Kesän kaipuu talveen) vuodelta 1981.
Lopuksi näyttely kelaa yli Dujourien monien eri materiaalien ja symbioottisten kohabitaatiokausien suoraan hänen uusimman tuotantonsa äärelle. Ballade on kahdenkymmenen paperiveistoksen sarja vuodelta 2011, jota taiteilija on täydentänyt metallinastoilla vuonna 2019. Sarjasta on esillä 14 työtä.
Dujourien ammattietiikkaan kuuluu pysytellä merkityksen luomisen ja ajanhengen ”veitsenterällä”, eivätkä nämä lääkekasvien kuvaukset tee asiasta poikkeusta.
Aivan kuten esikuvansa luonnossa, ne uhkuvat sekä herkkyyttä että vaaraa. Jotkin niistä ovat ihmiselle hengenvaarallisia liian suurena annoksena. Mutta voimmeko me, nykyajan ihmiset, edes puhua luonnosta, saati sitten katsoa sen heijastumaa taidenäyttelyssä, tuntematta katumusta ja häpeää sen saattamisesta niin nopeaan tuhoon?
Saattaa olla mainitsemisen arvoista, että Lili Dujourie on myös mainio puutarhuri, ja että Balladea ei ehkä pitäisi tulkita kovinkaan erillään tavasta, jolla hän tarkastelee luontoa päivinä joina hän ei tee taidetta.
Ett av Kohtas strävanden är att vi vill vara experimentella. Vi gör detta på olika sätt. Ibland beställer vi ett nytt verk och visar det för första gången. Ibland prövar vi en idé om vad som är relevant idag genom att samla olika konstnärer runt den i en grupputställning. Ibland, i våra separatutställningar, försöker vi skapa god förståelse av ett konstnärskap genom att välja bara några få verk.
Det öppna och ovissa i det experimentella, ovetskapen som driver det framåt, innebär ett ytterligare ansvar snarare än en tillåtelse att vara mindre precis. Ingen vet detta bättre än den belgiska konstnären Lili Dujourie (född 1941, bor i Lovendegem). Sedan mitten av sextiotalet har hon arbetat med några av kärnfrågorna kring hur ett visuellt tänkande kan artikuleras. Hon har övervägt i grunden olösliga relationsproblem – mellan måleri och skulptur, bild och föremål, kroppar och händelser, kompositionen inom dessa och följden dem emellan – i en rad material och tekniker: stålstänger och -skivor, rivet färgat papper, analog video, fotografi, sammet, marmor, gips, bly, valsad ståltråd, keramik, papier-mâché. ”Jag väljer material för deras mening, och de är alltid både materia och medium.”
Dujouries produktion upphäver (för att tala med Hegel) den ofta överdrivna motsättningen mellan politisk konst och konstens egna angelägenheter. Hon demonstrerar sin tro på det visuellas makt, genom att använda den för att göra intressanta uttalanden om vikten av det politiska. Hon övertygar oss att aldrig avfärda det konstspecifika tänkandet som konservativt, genom att stadigt vara på jakt efter ”skönheten med mening och meningen med skönhet”. Utställningen i Kohta (hennes första någonsin i Finland) består av tre verk, valda för att ge en kondenserad översikt av en framstående karriär.
Amerikaans imperialisme (Amerikansk imperialism) skapades 1972, när protesterna mot Vietnamkriget var som starkast i Europa, som en serie kombinationsmöjligheter bestående av en vägg, en stålskiva lutad mot den och färg. Metallens ”kropp” kombineras med lutandets ”handling” och båda lyfts fram av färgen: väggen är målad, förutom alldeles bakom skivan, medan skivan kan vara antingen målad eller omålad. Vi kan uppfatta verket som måleriskt (om vi står rakt framför det) eller skulpturalt (när vi ser det från olika andra platser i rummet) och när vi rör oss runt inser vi att allt sker i detta omålade glapp, i det delvis dolda. Men vi kan också läsa verket och dess titel som en subversiv kritik av den amerikanska minimalismens och konceptkonstens dominans. Denna ifrågasattes mycket mer sällan av dåtidens rättänkande, vänsterinriktade människor, trots högljudd kritik mot andra former av imperialism.
I Kohta visas för första gången två versioner av Amerikaans imperialisme samtidigt: en återskapad version av verkets första fullskaliga genomförande (i Museet för samtidskonst i Gent 1979) med omålat stål mot grön vägg, och en aldrig tidigare genomförd version med rosamålat stål mot svart vägg.
Första gången Dujouries radikalt stöpte om sin egen konstnärsroll var när hon började göra video med en bärbar analog kamera och svartvita rullband som möjliggjorde mjuka gråskalor. Det blev nästan 20 sådana verk, alla utan ljud, mellan 1972 och 1981. Dessa digitaliserades på nittiotalet och återupptäcktes då av kuratorer och teoretiker, främst Lynne Cooke och Mieke Bal. Dujouries videoverk betraktas allmänt som centrala bidrag till sjuttiotalets konst. De insisterar på det kvinnliga handlande subjektet (i de flesta av dem framträder hon själv som ”kropp i rörelse”) och, vilket är lika viktigt, på att inte vara kortfilmer eller dokumentation av performance utan ett helt eget format: både måleri och skulptur och ingetdera, abstrakta rum med konkreta figurer som blåser nytt liv i konsthistorien. I Kohta visas ett av de sista bevarade verken från denna betydelsefulla skapande period, Passion de l’été pour l’hiver (Sommarens passion för vintern) från 1981.
Utställningen hoppar sedan över många perioder av närmast symbiotisk samverkan med olika material för att hamna i Dujouries senaste, och än så länge sista, verkgrupp. Ballade är en serie om 20 skulpturer i papier-mâché och papier-déchiré (”tuggat” och ”rivet” papper) från 2011, försedda med metallnålar 2019, av vilka 14 visas i Kohta.
Dujourie lägger vikt vid att befinna sig ”på gränsen” – till att skapa mening, men också till samtiden. Dessa framställningar av växter med historiskt dokumenterade medicinska egenskaper och användningsområden är inget undantag. Precis som sina förebilder i verkliga livet är de både ömtåliga och farliga, och i alla händelser mer än bara dekorationer. I fel dos vore vissa av dem livshotande för oss människor. Men kan vi, dagens människor, ens nämna naturen (för att inte tala om att se den återspeglad i konstutställningar) utan att översköljas av ånger och skam över att vi låter den förstöras så snabbt? Det kan vara värt att nämna att Lili Dujourie också är mycket kunnig i trädgårdsskötsel. Ballade har därför också något att göra med hur hon betraktar naturen de dagar då hon inte gör konst.
