Social Form - KOHTA

HOME

EXHIBITIONS

SOCIAL FORM

Four girls sitting on a bench in Itä-Pasila.

Anu Pennanen, still from Itä-Pasila (2024, 36′). © Palo Productions 2024

ENG
FIN
SWE

The group exhibition ‘Social Form’ brings together four distinguished artists from Finland, Kristiina Koskentola, Anu Pennanen, Ulla Rantanen and Liisa Roberts. Each of them will show one lens-based work, either a film or a series of photographs.

The title and the works on display allude to two things: the continued relevance of socially engaged art as an established form of aesthetic practice, and the role of personhood – in the concrete sense of a person’s face, figure and presence – in encounters between humans, within a given society and between different societies.

Social form is an experimental notion. It means what we, as viewers, want or need it to mean. In this exhibition it means encounters between cultures, people’s attachments to buildings and public space, the inter-connectedness of matter and spirit – and many other things.

Like any exhibition, but perhaps more than most exhibitions, ‘Social Form’ aspires to becoming more than the sum of its constituent parts. It wants us to observe and sense the relationships that grow between the different exhibited works and between the people portrayed in the the works and us as viewers.

Installation view of Social Form. Photographer: Jussi Tiainen

Nothing is dead

Kristiina Koskentola (1967, lives in Amsterdam) premieres Halflife–Afterlife (2024, 28′), a film combining footage shot in Japan with her own voiceover in English to articulate connections between nuclear and spiritual energy, live inorganic matter and life after an individual death.

The camera wanders from a shinto sanctuary and cemetery in Fukushima, where a major nuclear accident happened in 2011, to a séance with an itako, a blind female seer establishing contact with the spirit of Koskentola’s deceased father, and to Lake Usori on volcanic land on the northernmost tip of Honshu, which is traditionally seen as a gateway to the underworld.

There are also sequences from a performance by the artist Megumi Shimizu, close-ups of crows – whom the film invests with mediumistic powers – and shots of a temple for the spirits of small and unborn children. The soundscape is by German Popov, one of Koskentola’s frequent collaborators.

The ‘social form’ that Koskentola invokes is often that of the ritual, the festival and the place of worship. In her new film the social remains, for the most part, unseen and unspoken. Yet it informs her visual and aural meditation on various life forms (from the half-life of plutonium to the after-life of the soul) and surfaces in her renderings of how ancient shamanic knowledge can be manifested in contemporary reality.

The film opens with this statement: ‘Planetary transformations, not inert, nor lifeless, without form, become entangled in new dependencies and collaborations between a multitude of existences: animal, fluid, vibrating, intra- acting. Planetary forces and human-made forces, life-giving and life-taking, become entangled.’

The headline is quoted from a conversation with Kristiina Koskentola on 12 October 2024 and emphasises the continuity and recursion that her work celebrates. She holds a PhD from the University of the Arts London/Chelsea College and has lived and worked in East Asia for over a decade.

Production support from Amsterdam Fund for the Arts, Arts Promotion Centre Finland, the Kone Foundation and the Mondriaan Foundation.

Kristiina Koskentola, still from Halflife–Afterlife (2024, 27′) © Kristiina Koskentola

A pre-planned utopia

Anu Pennanen (1975, lives in Helsinki) premieres Itä-Pasila (2024, 36′), a film that portrays this 1970s area of Helsinki, its brutalist architecture, its utopian past and its diverse present. The film is based on conversations with people from different generations and backgrounds who are connected with Itä- Pasila, and on collaborative video workshops with some of its young inhabitants.

The narrative, which is articulated both in shots from the built environment and in the English subtitles, weaves together reminiscences of life in the area from different decades: some protagonists speak of the 1970s, some of the time just before the Finnish markka gave way to the euro 25 years ago, some of things that might have happened last spring.

In her own synopsis for Itä-Pasila, Anu Pennanen writes: ‘The film is constantly shifting between micro and macro perspectives: a group of multicultural teenagers re-enact and change an agitated real-life story about a racist and his dog. Their adventure overlaps with peaceful scenes of the neighbourhood, narrated through different inhabitants’ personal memories. The soundtrack for the film includes the whole of Jean Sibelius’s Symphony No. 1 (1898–99), which at the time was used to smooth out the discords of different languages and politics into a unified idea of the nation. It is again time to build a nation which embraces all its citizens.’

The headline is lifted from the English subtitles for the film and quotes the neighbourhood activist Petri Rajaniemi speaking about the current drive to demolish 1970s buildings in Itä-Pasila.

Produced by Palo Productions with support from Arts Promotion Centre Finland, AVEK, City of Helsinki, the Finnish Cultural Foundation, the Niilo Helander Foundation, the Olga and Vilho Linnamo Foundation and the Oskar Öflund Foundation. Made in close collaboration with the Naapuruustalo Pasila community centre and Pasila-seura.

Anu Pennanen, still from Itä-Pasila (2024, 36′). © Palo Productions 2024

The good shepherd

Ulla Rantanen (1938, lives in Helsinki) is best known as a painter and printmaker. Since the 1960s she has sought to unite formal precision with social engagement in her substantial and widely appreciated oeuvre. Some examples can be seen in the current collection presentation at Ateneum in Helsinki, ‘A Question of Time’.

In our exhibition she shows selected images from Sultan Hamud (1997), a series of photographs of Maasai cattle-herders in their traditional dwelling environment which she took with a disposable analogue camera during her first trip to Kenya. Sultan Hamud is a settlement for the Maasai located on the Mombasa railway some 100 kilometres south-east of Nairobi.

Arguably, these images embody ‘social form’ rather than any ‘anthropological gaze’. They may have started their life as casual snapshots of people to whom Rantanen had a personal relation, but by blowing them up she enhanced their inherent monumentality, societal relevance and emotional charge. We see a young shepherd attending to his flock and a married woman erecting a traditional adobe shelter, its doorway shaped like the outline of a human figure.

Rantanen’s images from Sultan Hamud also establish a relationship across time with Axeli Gallen-Kallela’s oil sketches from his visit to the same region almost 90 years earlier, in 1909–10. Both artists were well established in Finland at the time of their African journeys. Both sought to revive something in their lives and their art.

These large-scale prints have only been shown once before, in a group exhibition at the Wäinö Aaltonen Museum in Turku in 2000. The headline refers to a conversation with Ulla Rantanen on 8 October 2024. The Good Shepherd is also the title of a painting by her from 2003, based on one of the photographs featured in our exhibition.

Installation view of Social Form. Photographer: Jussi Tiainen

The social space before the image

Liisa Roberts (1969, lives in Helsinki) shows selected prints from Выбoрг– Vyborg–Wiipuri: A Documentation (2001–unfinished). This is a series of analogue portrait photographs, shot in front of a window or a view. These people were her various collaborators on a long-term project centred on Alvar Aalto’s public library in Viipuri: designed in 1927; finished in 1935; damaged as the Soviets conquered Finland’s second-largest city for the second time in 1944; rebuilt by the Soviet city architect Alexander Schver in 1954–61; restored by Finnish and Russian experts, with funding from both countries, in 1991–2013.

Roberts began her work in 2000 under the title VYBORG: A Town Library in Viipuri. Its central components were a writing workshop for young city residents, initiated in the library in 2001, and a film resulting from their collective script-writing and completed in 2004, both titled What’s the Time in Vyborg? The project also comprised print journalism, television and radio broadcasts, a website, performative walking tours, publications and exhibitions.

From its inception, the project was permeated by thoughts of things to come rather than laments on a lost city. These were the ‘vegetarian’ days of what is commonly known as the Putin regime, before it launched its ‘war on the future’. When we now look at these pictures of Roberts’s collaborators – younger and older, Russian, Finnish and others – it is as if we are encountering people from the beginning of time, before smartphones, when people still had faces and gazes.

The glazed façade of the main staff stairwell in Alvar Aalto’s library consists of 99 windows. That also became the amount of prints in our exhibition. The headline is quoted from a questionnaire with Liisa Roberts in the art journal October (volume 100, Spring 2002, pp. 47–54) where she writes: ‘This recognises the social space before the image and links that space, over the image itself, to the social space of reception.’

Exhibition support for Liisa Roberts from the Oskar Öflund Foundation.

Liisa Roberts, ‘Irma Valentinovna Ivyolova, Coat Check Lady at the Alvar Aalto Library, Prospekt Suvorova 4, Vyborg, February 25, 2003’. From the series Выборг–Vyborg–Wiipuri: A Documentation (2001–unfinished), C-type print. Courtesy the artist

Social Form tuo yhteen neljä ansioitunutta taiteilijaa, Kristiina Koskentola, Anu Pennasen, Ulla Rantasen ja Liisa Robertsin, joista kukin esittelee näyttelyssä videoteoksen tai valokuvasarjan.

Näyttelyn otsikko ja näytteillä olevat teokset viittaavat kahteen asiaan: yhtäältä siihen että yhteiskunnallisesti osallistuva taide on edelleen relevantti taiteenmuoto, toisaalta henkilöyteen – henkilön kasvoihin, hahmoon ja läsnäoloon – ja sen rooliin ihmisten välisissä kohtaamisissa yhteiskunnassa samoin kuin eri yhteiskuntien välillä.

Sosiaalinen muoto on kokeellinen käsite. Se merkitsee sitä, mitä me katsojina haluamme sen merkitsevän, saa merkityksensä katsojan tarpeen mukaan. Tämän näyttelyn puitteissa se merkitsee kulttuurien välisiä kohtaamisia, ihmisten kiintymistä rakennuksiin ja julkiseen tilaan, aineen ja hengen keskinäistä yhteyttä – ja monia muita asioita.

Samaan tapaan kuin mikä tahansa näyttely, mutta samalla kenties voimakkaammin kuin useimmat näyttelyt, Social Form pyrkii olemaan enemmän kuin osiensa summa. Se kehottaa meitä tarkastelemaan suhteita, jotka muodostuvat näytteillä olevien teosten, teoksissa kuvattujen henkilöiden sekä meidän katsojien välille.

Näyttelynäkymä näyttelystä Social Form. Valokuva: Jussi Tiainen

Mikään ei kuole

Kristiina Koskentola (s. 1967, asuinpaikka Amsterdam) esittää ensikertaa videoteoksensa Halflife–Afterlife (2024, 28′), joka koostuu Japanissa kuvatusta videoaineistosta sekä ääniraidasta, jolla taiteilija kertoo yhteyksistä ydinenergian ja henkisen energian välillä, elävän epäorgaanisen aineen ja yksilön kuoleman jälkeisen elämän välillä.

Kamera liikkuu šintolaispyhäkössä ja hautausmaalla Fukushimassa, jossa tapahtui suuri ydinonnettomuus vuonna 2011, siirtyy istuntoon itakon, sokean naispuolisen näkijän kanssa, joka muodostaa yhteyden Koskentolan edesmenneen isän henkeen, ja jatkaa sieltä Usori-järvelle, joka sijaitsee vulkaanisella maaperällä Honshū-saaren pohjoiskärjessä ja jota on kansanperinteessä pidetty porttina aliseen maailmaan.

Teoksessa nähdään myös kohtauksia taiteilija Megumi Shimizun performanssista, lähikuvia variksista – joilla videossa ajatellaan olevan yhteys henkimaailmaan – sekä kuvamateriaalia pienten ja syntymättömien lasten hengille pyhitetystä temppelistä. Videon äänimaiseman on luonut German Popov, jonka kanssa Koskentola on tehnyt usein yhteistyötä.

Koskentolan teoksissa sosiaalinen muoto ottaa usein rituaalin, festivaalin tai palvontapaikan muodon. Hänen uudessa videoteoksessaan sosiaalinen jää enimmäkseen piiloon katseilta, eikä siitä puhuta ääneen. Ja kuitenkin se vaikuttaa taustalla, kun Koskentola mietiskelee kuvan ja äänen avulla erilaisia elämänmuotoja (plutoniumin puolielämästä sielun tuonpuoleiseen elämään), ja nousee pinnalle hänen kuvauksissaan siitä, miten muinainen šamanistinen tieto ilmenee nykytodellisuudessa.

Videoteos alkaa toteamuksella: ”Planetaariset muutokset eivät ole jähmeitä, elottomia tai vailla muotoa. Ne kietoutuvat uudenlaisiin riippuvuuden ja yhteistoiminnan muodostelmiin moninaisten olemassaolon muotojen kanssa: eläimellisen, nestemäisen, värähtelevän, vuorovaikutteisen. Planetaariset voimat ja ihmisen valmistamat voimat, voimat jotka antavat elämän ja voimat jotka ottavat sen pois kietoutuvat toisiinsa.”

Otsikko on sitaatti Kristiina Koskentolan kanssa 12. lokakuuta 2024 käydystä keskustelusta, ja se korostaa hänen teoksensa ytimessä olevaa jatkuvuutta ja uusiutuvuutta. Koskentola on väitellyt tohtoriksi University of the Arts London/Chelsea Collegesta ja asunut ja työskennellyt Itä-Aasiassa yli kymmenen vuotta.

Teosta ovat tukeneet Amsterdams Fonds voor de Kunst, Taiteen edistämiskeskus, Koneen säätiö ja Mondriaan Fonds.

Kristiina Koskentola, pysäytyskuva videoteoksesta Halflife-Afterlife (2024, 27′) ©Kristiina Koskentola

Ennalta suunniteltu utopia

Anu Pennanen (s. 1975, asuinpaikka Helsinki) esittää ensikertaa videoteoksen Itä-Pasila (2024, 36′), jossa kuvataan tätä 1970-luvulla rakennettua betonilähiötä, sen brutalistista arkkitehtuuria, utooppista menneisyyttä ja monikulttuurista nykyisyyttä. Teoksen lähtökohtana toimivat keskustelut eri sukupolvia edustavien ja eri taustoista tulevien ihmisten kanssa, joilla on kaikilla jonkinlainen side Itä-Pasilaan, sekä Itä-Pasilassa asuvien nuorten kanssa pidetyt videotyöpajat.

Kertomus, jota kuljettavat eteenpäin sekä videokuva rakennetusta ympäristöstä että englanninkieliset tekstitykset, punoo yhteen muistoja alueen elämästä eri vuosikymmeniltä: jotkut teoksessa esiintyvistä henkilöistä puhuvat 1970-luvusta, jotkut ajasta juuri ennen kuin Suomen markka väistyi euron tieltä 25 vuotta sitten, jotkut taas asioista, jotka ovat tapahtuneet kenties aivan äskettäin.

Pennanen kirjoittaa teoksensa synopsiksessa seuraavasti: ”Teos vaihtelee jatkuvasti mikro- ja makroperspektiivien välillä: monikulttuurinen teiniporukka näyttelee uudestaan kuohuttavan tositarinan rasistista ja hänen koirastaan ja muuttaa tarinan kulkua. Heidän seikkailunsa limittyy rauhallisiin kohtauksiin naapurustosta, jota sen erilaiset asukkaat muistelevat. Elokuvan ääniraidalla kuullaan kokonaisuudessaan Jean Sibeliuksen Sinfonia nro 1 (1898–1899), joka oli omana aikanaan sävelletty silottamaan eri kielten ja poliittisten kantojen välistä eripuraa ja rakentamaan yhtenäistä kansaa. On tullut taas aika rakentaa kansakunta, joka syleilee kaikkia kansalaisiaan.”

Otsikko on nosto teoksen englanninkielisistä tekstityksistä ja siteeraa kaupunginosa-aktivisti Petri Rajaniemeä, joka puhuu nykyisestä vimmasta purkaa 1970-luvun rakennuksia Itä-Pasilassa.

Elokuvan on tuottanut Palo Productions ja sen tekemistä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus, Helsingin kaupunki, Suomen kulttuurirahasto, Niilo Helanderin säätiö, Olga ja Vilho Linnamon säätiö sekä Oskar Öflundin säätiö. Teos on tehty yhteistyössä Naapuruustalo Pasilan ja Pasila-seuran kanssa.

Anu Pennanen, pysäytyskuva videoteoksesta Itä-Pasila (2024, 36′). © Palo Productions 2024

Hyvä paimen

Ulla Rantanen (s. 1938, asuinpaikka Helsinki) tunnetaan parhaiten taidemaalarina ja taidegraafikkona. 1960-luvulta asti hän on runsaalla ja laajaa arvostusta nauttivalla tuotannollaan pyrkinyt yhdistämään muodollisen tarkkuuden ja yhteiskunnallisen kantaaottavuuden. Joitain hänen teoksiaan on nähtävillä Ateneumin Ajan kysymys -kokoelmanäyttelyssä.

Meidän näyttelyssämme Rantanen esittelee valikoituja kuvia teoksestaan Sultan Hamud (1997), joka on valokuvasarja maasaipaimenista perinteisessä asuinympäristössään. Rantanen otti kuvat analogisella kertakäyttökameralla ollessaan ensimmäistä kertaa matkalla Keniassa. Sultan Hamud on maasaiden asutusalue, joka sijaitsee Mombasaan vievän rautatien varrella noin 100 kilometriä kaakkoon Nairobista.

Ei olisi väärin todeta, että nämä kuvat ilmentävät ”antropologisen katseen” sijaan pikemminkin ”sosiaalista muotoa”. Alkujaan ne olivat kenties vain nopeita tilannekuvia ihmisistä, joihin Rantasella oli henkilökohtainen suhde, mutta suurentamalla ne hän toi esiin niissä piilevän monumentaalisuuden, yhteiskunnallisen relevanssin ja emotionaalisen latauksen. Näemme nuoren paimenen karjalaumansa kanssa ja aviovaimon rakentamassa perinteistä savimajaa, jonka oviaukko muistuttaa ihmishahmoa.

Rantasen kuvat Sultan Hamudista muodostavat myös aikaa halkovan siteen öljyväriluonnoksiin, jotka Akseli Gallen-Kallela maalasi vieraillessaan samalla alueella melkein 90 vuotta aiemmin vuosina 1909–1910. Molemmat taiteilijat olivat jo vakiinnuttaneet asemansa Suomessa Afrikan-matkojensa aikaan. Molemmat olivat valmiita etsimään uusia suuntia niin elämälleen kuin taiteelleen.

Nämä ison mittakaavan vedokset ovat olleet näytteillä vain kerran aiemmin Wäinö Aaltosen museon ryhmänäyttelyssä Turussa vuonna 2000. Otsikko on peräisin keskustelusta Ulla Rantasen kanssa 8. lokakuuta 2024. Hyvä paimen on myös nimi, jonka Rantanen antoi eräälle maalaukselleen vuodelta 2003. Maalaus perustuu yhteen näyttelyssämme esillä olevista valokuvista.

Näyttelynäkymä näyttelystä Social Form. Valokuva: Jussi Tiainen

Ennen kuvaa on sosiaalinen tila

Liisa Roberts (s. 1969, asuinpaikka Helsinki) esittelee valikoiman vedoksia teoksestaan Выбoрг–Vyborg–Wiipuri: A Documentation (2001– keskeneräinen). Teos on sarja analogisella kameralla otettuja muotokuvia, jotka on kuvattu ikkunan tai maiseman edessä. Kuvatut ihmiset olivat Robertsin yhteistyökumppaneita pitkään jatkuneessa projektissa, joka keskittyi Alvar Aallon suunnittelemaan Viipurin kaupunginkirjastoon ja sen vaiheisiin: kirjasto suunniteltiin vuonna 1927 ja se valmistui vuonna 1935, rakennus vahingoittui Neuvostoliiton valloittaessa toistamiseen Suomen toiseksi suurimman kaupungin vuonna 1944, kirjasto peruskorjattiin vuosina 1954– 1961 neuvostoliittolaisen kaupunginarkkitehti Alexander Schverin johdolla, ja se restauroitiin suomalaisten ja venäläisten asiantuntijoiden voimin ja sekä Suomen että Venäjän rahoituksella vuosina 1991–2013.

Roberts aloitti työskentelynsä teoksen parissa vuonna 2000, jolloin projektin nimi oli VYBORG: A Town Library in Viipuri. Se koostui kaupungin nuorille asukkaille suunnatusta kirjoitustyöpajasta, joka alkoi kirjastolla vuonna 2001, sekä työpajassa kollektiivisesti kirjoitetun käsikirjoituksen pohjalta syntyneestä elokuvasta, joka valmistui vuonna 2004. Sekä työpajan että elokuvan nimi oli What’s the Time in Vyborg? Projekti piti sisällään myös lehtikirjoituksia, televisio- ja radiolähetyksiä, verkkosivun, performanssitaiteellisia kävelykierroksia, julkaisuja sekä näyttelyitä.

Projekti oli alusta asti täynnä tulevaisuuteen suuntautunutta ajattelua pikemmin kuin menetetyn kaupungin suremista. Elettiin Putinin hallinnon ” vegetaarista” aikaa, aikaa ennen kuin se aloitti ”sotansa tulevaisuutta vastaan”. Kun nyt katsoo kuvia Robertsin yhteistyökumppaneista – nuorista ja vanhoista, venäläisistä, suomalaisista ja muista – tuntuu kuin kohtaisi ihmisiä ajan alusta, ajalta ennen älypuhelimia, jolloin ihmisillä oli vielä kasvot ja vakaa katse.

Viipurin kirjaston henkilökunnanportaikon kohdalla on lasinen julkisivu, joka koostuu 99 ikkunaruudusta. Näyttelyssämme on sama määrä valokuvia. Otsikko on lainaus Robertsille tehdystä kyselystä, joka ilmestyi taidelehti Octoberissa (nro 100, kevät 2002, s. 47–44) ja jossa hän kirjoittaa: ”Ennen kuvaa on sosiaalinen tila ja tämä tila yhdistyy kuvan itsensä tuolla puolen vastaanoton sosiaaliseen avaruuteen.”

Liisa Robertsin osallistumista näyttelyyn on tukenut Oskar Öflundin säätiö.

Liisa Roberts, ”Irma Valentinovna Ivjolova, naulakkotyöntekijä Alvar Aallon suunnittelemassa Viipurin kirjastossa, Prospekt Suvorova 4, Viipuri, 25. helmikuuta 2003”. Sarjasta Выборг–Vyborg–Wiipuri: A Documentation (2001–keskeneräinen), C-printti. Taiteilijan luvalla

Denna grupputställning sammanför fyra framstående konstnärer från Finland: Kristiina Koskentola, Anu Pennanen, Ulla Rantanen och Liisa Roberts. De visar ett verk vardera, antingen en film eller en svit fotografier.

Titeln och de utställda verken anspelar på två saker: å ena sidan den socialt engagerade konstens fortsatta betydelse som etablerad form av estetisk praxis, å andra sidan det personliga – den konkreta personens ansikte, gestalt och närvaro – och dess betydelse för möten mellan människor i samhället och mellan olika samhällen.

Social form är ett experimentellt begrepp. Det får de betydelser vi som betraktare vill eller måste ge det. I denna utställning betyder social form möten mellan kulturer, människors anknytning till byggnader och offentliga utrymmen, sambandet mellan materian och anden – och mycket annat.

Liksom varje utställning, men kanske mer än de flesta utställningar, gör Social form anspråk på att vara mer än summan av sina beståndsdelar. Den vill göra oss uppmärksamma på de förhållanden som växer fram mellan de olika verken och mellan de avbildade människorna och oss själva som betraktare.

Installationsbild av Social Form. Fotograf: Jussi Tiainen

Ingenting är dött

Kristiina Koskentola (1967, bosatt i Amsterdam) premiärvisar Halflife– Afterlife (2024, 28′), en film som förenar olika scener inspelade i Japan med hennes egen berättarröst för att frammana sambanden mellan kärnenergi och andlig energi, levande oorganisk materia och livet efter den enskilda döden.

Kameran vandrar från en shintoistisk helgedom och kyrkogård i Fukushima, där en stor kärnkraftsolycka skedde 2011, till en seans med en itako, en blind sierska som tar kontakt med Koskentolas avlidne fars ande, och till Usori-sjön på vulkanisk mark vid Honshus nordligaste spets som i folktron är en inkörsport till underjorden.

Vi får också ta del av utdrag ur en performance av konstnären Megumi Shimizu, närbilder av kråkor – som i filmen anses stå i förbindelse med andevärlden – och tagningar från ett tempel för små och ofödda barns andar. Ljudbilden har skapats av German Popov, en av Koskentolas återkommande samarbetsparter.

Den ”sociala form” som Koskentola gestaltar har ofta att göra med ritualer, festivaler eller helgedomar. I hennes nya film förblir det sociala för det mesta osynligt och outtalat. Ändå finns det närvarande bakom hennes meditationer i bild och ljud över olika livsformer (från plutoniumets halveringstid till själens överlevnad) och dyker upp till ytan i hennes skildringar av hur uråldrig schamanistisk kunskap kommer till användning i vår samtida verklighet.

Filmen inleds med dessa rader: ”Planetära omvandlingar, inte tröga, heller inte utan liv eller form, sammanvecklas till nya beroenden och samarbeten med en mångfald av existenser: djuriska, svävande, vibrerande, intra-agerande. Planetära krafter och krafter skapade av människan, krafter som ger liv och tar det tillbaka, alla vecklas de samman.”

Rubriken är ett citat från ett samtal med Kristiina Koskentola den 12 oktober 2024 och lyfter fram den kontinuitet och ständiga återkomst som utgör kärnan i hennes konstnärskap. Hon har en doktorsgrad från University of the Arts London/Chelsea College och har bott och arbetat i Östasien i mer än ett decennium.

Produktionsstöd från Amsterdams Fonds voor de Kunst (Amsterdams konstfond), Centret för konstfrämjande, Kone-stiftelsen och Mondriaan Fonds (Mondriaan-fonden).

En förhandsplanerad utopi

Anu Pennanen (1975, bosatt i Helsingfors) premiärvisar Itä-Pasila (2024, 36′), en film som skildrar just denna betongförort till Helsingfors, byggd på sjuttiotalet, vars svenska namn är Östra Böle. Vi får en bild av dess brutalistiska arkitektur, utopiska förflutna och mångkulturella samtid. Filmen baserar sig på samtal med människor ur olika generationer och med olika bakgrund som har anknytning till Östra Böle, och dessutom på samarbetsinriktade videokurser med några av dess unga invånare.

Handlingen, som framskrider både i kameraåkningarna över bostadsområdet och i de engelska undertexterna, väver samman minnesbilder av livet här under olika decennier: några av de medverkande talar om sjuttiotalet, andra om iden just innan den finska marken ersattes av euron för 25 år sedan eller om händelser som kunde ha inträffat i våras.

I sin eget synopsis för Itä-Pasila skriver Pennanen: ”Filmen skiftar ständigt mellan mikro- och makroperspektiv: en grupp mångkulturella tonåringar iscensätter och förändrar en berättelse ur levande livet som rört upp deras känslor, om en rasist och hans hund. Deras äventyr omväxlar med fridfulla scener från området och personliga minnen återberättade av olika invånare. Ljudspåret för filmen innefattar hela Jean Sibelius’ Symfoni Nr. 1 (1898–99), som vid tillkomsttiden användes för att släta över misshälligheter mellan olika språkliga och politiska läger och forma en enad bild av nationen. Det är återigen tid att bygga en nation som omfattar alla medborgare.’

Rubriken har hämtats från filmens undertexter och är ett citat från stadsdelsaktivisten Petri Rajaniemi, som talar om dagens iver att riva byggnader från sjuttiotalet i Östra Böle.

Producerad av Palo Productions med stöd från Centret för konstfrämjande, AVEK, Helsingfors Stad, Finska kulturfonden, Niilo Helanders stiftelse, Olga och Vilho Linnamos stiftelse och Oskar Öflunds stiftelse. Gjord i nära samarbete med organisationen Naapuruustalo Pasila och Pasila-seura.

Den gode herden

Ulla Rantanen (1938, bosatt i Helsingfors) är mest känd som målare och grafiker. Sedan sextiotalet har hon i sin omfattande och uppmärksammade produktion strävat efter att förena formell precision med socialt engagemang. Några exempel kan ses i Ateneums pågående samlingspresentation En tidsfråga.

I vår utställning visar hon valda bilder ur Sultan Hamud (1997), en svit fotografier av boskapsskötande massajer i deras traditionella livsmiljö tagna med engångskamera under hennes första besök i Kenya. Sultan Hamud är en massajisk bosättning ett tiotal mil sydost om Nairobi, invid järnvägen till Mombasa.

Det kan hävdas att dessa bilder förkroppsligar ”social form” snarare än ”den antropologisk blicken”. De tillkom visserligen som informella ögonblicksbilder av människor som Rantanen kände personligen, men uppförstoringen har framhävt deras monumentalitet, samhälleliga relevans och känslomässiga laddning. Vi ser en ung fåraherde ta hand om sin flock och en gift kvinna resa en traditionell lerhydda, vars dörröppning är formad som siluetten av en mänsklig gestalt.

Rantanens bilder från Sultan Hamud upprättar också en förbindelse tvärs igenom tiden med Axel Gallén-Kallelas oljeskisser från sitt eget besök i samma trakter nära 90 år tidigare, 1909–10. Båda konstnärerna var väletablerade i Finland vid tiden för sina afrikanska resor. Båda var redo för förnyelse i sina liv och sin konst.

Dessa uppförstoringar har bara visats en gång tidigare, i en grupputställning i Wäinö Aaltonens museum i Åbo 2000. Rubriken hänvisar till ett samtal med Ulla Rantanen den 8 oktober 2024. Den gode herden är också titeln på en målning av henne från 2003, baserad på ett av dessa fotografier.

Installationsbild av Social Form. Fotograf: Jussi Tiainen

Det sociala rummet framför bilden

Liisa Roberts (1969, bosatt i Helsingfors) visar utvalda förstoringar ur sviten Выбoрг–Vyborg–Wiipuri: A Documentation (2001–oavslutad). Det rör sig om analoga fotografiska porträtt, tagna framför ett fönster eller en utsikt. Dessa människor var hennes samarbetsparter för ett långvarigt projekt som kretsade kring Alvar Aaltos stadsbibliotek i Viborg: ritat 1927, färdigställt 1935, skadat när Sovjetunionen erövrade Finlands näst största stad för andra gången 1944, återuppbyggt av den sovjetiske stadsarkitekten Alexander Schver 1954–61 och restaurerat av finländska och ryska experter 1991–2013, med finansiering från båda länderna.

Roberts inledde sitt arbete 2000 under titeln VYBORG: A Town Library in Viipuri. De centrala komponenterna var en skrivarverkstad för unga invånare i staden, organiserad i biblioteket 2001, och en film som var resultatet av deras kollektiva författande och blev färdig 2004, båda med titeln What’s the Time in Vyborg? Projektet omfattade även tidningsjournalistik, teve- och radioprogram, en hemsida, performativa rundvandringar, publikationer och utställningar.

Från första början genomsyrades projektet av framåtblickande snarare än förbittring över en förlorad stad. Detta var den så kallade Putinregimens “vegetariska” period, innan den hunnit sjösätta sitt ”krig mot framtiden”. När vi idag betraktar dessa bilder av Roberts’ samarbetsparter – yngre och äldre, ryssar, finländare och andra – är det som om vi står inför människor från tidernas början före smartmobilerna, när människor ännu hade egna ansikten och stadig blick.

I Aaltos bibliotek består den glasade fasadväggen i personalens trapphall av 99 fönster. Det fick bestämma antalet fotografier i vår utställning. Rubriken är ett citat från ett enkätsvar av Liisa Roberts i konsttidskriften October (band 100, våren 2002, sid. 47–54) där hon skriver: ”Det är ett erkännande av det sociala rummet framför bilden och förbinder detta rum, via själva bilden, till det sociala rum där mottagandet sker.”

Utställningsstöd för Liisa Roberts från Oskar Öflunds stiftelse.

Liisa Roberts, ”Irma Valentinovna Ivjolova, naulakkotyöntekijä Alvar Aallon suunnittelemassa Viipurin kirjastossa, Prospekt Suvorova 4, Viipuri, 25. helmikuuta 2003”. Sarjasta Выборг–Vyborg–Wiipuri: A Documentation (2001–keskeneräinen), C-printti. Taiteilijan luvalla