Sinikka Kurkinen: A Colour Painter in the Grand Style

This characterisation of Sinikka Kurkinen is cut from an article by Veli-Matti Kaitala published in the now defunct Kansan Lehti (‘The People’s Newspaper’) in 1968.1 Such snippets of European high culture, sunken into archival obscurity, are not just quaint virtual artefacts. There is some hope they might help us shed light not just on Kurkinen’s force and originality as a painter, but also how she fits into space and time. We therefore grasp at them when trying to understand the circumstances in which she has lived and worked: everyday reality in south-eastern Finland during the best part of a century, when wars were fought and audiences were first confronted with abstract art.

We immediately want to point out how important it is not to alienate Kurkinen from movements in art to which she has been contributing for decades, also in periods when she exhibited rarely or not at all, by steadily advancing her own positions. We must resist the temptation of readying her for ‘rediscovery’ by declaring her an ‘outsider’. Recontextualising and reappraising her importance as an uncompromising artist is more relevant and responds to a real need.

Kuukautena (In a Month), 1969. Oil on canvas, 146 × 114 cm. Photo: Jussi Tiainen

Karelia was a cultural frontier long before Kurkinen was born on the outskirts of Imatra in 1935. This is not the place to chronicle the rivalry the province has caused between western and eastern overlords throughout the centuries, nor to recapitulate independent Finland’s history of conflict with Russia (in her various incarnations) over it, nor even to try to express what, apart from its natural beauty, makes Karelia so treasured, so mythical. We will limit ourselves to the observation that today, with Russia’s new aggressive stance, the inhabitants of Imatra and other eastern towns must readapt to a life of relative isolation and deprivation along a sealed and dangerous border after some 30 years of permeability and commercial opportunity.

Kurkinen’s artistic achievement is the outcome of decisions made voluntarily or foisted on her by necessity or convention. To be sure, they were embedded in harsh external realities. Her country lived precariously during the Cold War, insisting on its Western social and cultural identity while accommodating the imperial neighbour politically and economically. Her family were smallholder farmers who, unlike others farther east, could avoid the indignity of having to permanently evacuate their homestead but remained trapped in humble economic conditions. The social order of the 1950s and ’60s was oppressive for women in general, and for women artists in particular.

Sirpit pöydällä (Sickles on Table), 1970. Oil on canvas, 162 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

In 1962, after studying for six years at the School of the Finnish Art Academy and the Free Art School, both in Helsinki, and after an additional year at the Académie de la Grande Chaumière in Paris, Kurkinen returned to Imatra and took up a position as curator of exhibitions at the Imatra Art Museum that also included teaching evening classes in fine arts. She soon left this underpaid job and spent much of 1963 and 1964 in Ibiza, working in the studio of fellow Finnish painter Anita Snellman2 and making initial contacts with European gallerists.3

She ran out of money, just like in Paris three years before, and in response to her recently widowed mother’s call for help at the farm she settled permanently in the modest family house. She had ‘returned to the forest’ – exactly what her teacher at the Academy, the pioneering abstract painter Sam Vanni, had warned his students against doing.4

Muutos (Change), 1971. Oil on canvas, 146 × 97 cm. Photo: Jussi Tiainen

Towards the end of the 1960s, as she began to exhibit more widely in Finland, Kurkinen gained a reputation as one of the country’s leading women artists and was mentioned by reviewers alongside colleagues such as Eva Cederström,5 Laila Pullinen6 and Ulla Rantanen.7 Yet her visibility was already suffering from the centralised nature of the underdeveloped Finnish art system, almost exclusively focused on Helsinki and in practice closed to practitioners from other parts of the country who couldn’t afford the cost of exhibiting there.

Tilan käyttöä (Use of Space), 1972. Oil on canvas, 146 × 97 cm. Photo: Jussi Tiainen

Paradoxically, a decrease in attention to Kurkinen’s work on the national level became noticeable around 1973–74, when she was finding her own artistic bearings after shedding some painterly habits of the previous decade that echoed tachisme, art informel or pop art. Examples of works prefiguring this shift are the canvases During a Month (1969, inspired by the moon landing), Sickles on Table (1970, displaying the real-life agricultural tool rather than its political symbolisation), Change (1971, introducing new recurring themes such as the multiple frame, the organic curve and the half-opened drawer) and Use of Space (1972, where the frame deepens and appears to recess into a geometrically organised night sky).

Eroava näkemys I (Different View I), 1973. Oil on canvas, 146 × 89 cm. Photo: Jussi Tiainen

Eroava näkemys II (Different View II), 1973. Oil on canvas, 146 × 89 cm. Photo: Jussi Tiainen

Eroava näkemys II (Different View III), 1973. Oil on canvas, 146 × 98 cm. Photo: Jussi Tiainen

Eroava Näkemys IV (Different View IV), 1973. Oil on canvas, 146 × 97 cm. Photo: Jussi Tiainen

It was with works such as Different View I–IV (1973), Twin Theme for Colours (1974) or In Search of Form (1974) that Kurkinen really came to inhabit the ‘grand style’ that the newspapers had anticipated for her some years earlier. Her colour thinking, both daring and subtle, had reached the level of sophistication we now rightly consider her signature. From one work to another, she was travelling a path both fully her own and a reflection of its time, within painting and outside of it. Music, for instance, has long been an active source of inspiration for Kurkinen, and her work titles – often intricate, always exquisitely precise – testify to her mastery of the Finnish language and her understated humour. (We have done our best to translate them here.)

Kaksoisteema väreille (Twin Theme for Colours), 1974. Oil on canvas, 215 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Kurkinen has had several solo exhibitions at the Imatra Art Museum: in 1965, 1973, 1991, 2004, 2008 and 2018. In late 2011 and early 2012 the Kouvola Art Museum organised a survey of her work and published a catalogue (in Finnish only) with texts by its director Eero Laajo and by the artist and art historian Sirpa Häkli.8 Her latest solo exhibition opened in a disused shop in Lappeenranta in early spring 2020, but because of the pandemic it had to close after four days. Kurkinen participated in the group exhibition ‘Women Artists’ at Kunsthalle Helsinki in 1975 and in a few international group exhibitions, notably a Biennial of countries around the Baltic Sea in Rostock, East Germany, in 1971 and a travelling Nordic survey exhibition in Denmark and Iceland in 1974. Otherwise she hasn’t had much international exposure. She did, however, do three solo exhibitions at Galleria BE’19 in Helsinki while it still existed, in 2000, 2003 and 2007. In his review of the last of these for Helsingin Sanomat, critic Timo Valjakka noted:

The most surprising thing about Kurkinen’s (b. 1935) new paintings is that all those bygone years can hardly be seen in them at all. As a painter she feels decades younger than her actual age. […] It seems to me that Kurkinen has always travelled her own path, an individualist that cannot be squeezed into narrow categories. It is impossible to tell if her work is figurative or abstract, flat or spatial, if it is strict Concretism or landscape painting. Somehow it manages to be all of this at the same time.9

In 2008 Kurkinen donated 42 paintings from her earlier years to the Imatra Art Museum, along with a smaller number of distinct early prints and collages. These are outside the scope of our essay, which focuses on the work still in her own possession and thus available for collectors. The same is true of the paintings acquired by Ateneum, the branch of Finland’s National Gallery dedicated to collecting work by artists whose exhibiting careers were launched before 1960,10 and the work in other Finnish museums, such as the Lappeenranta Art Museum or the Kouvola Art Museum, and various other public and private collections, as well as the in-situ paintings Kurkinen executed for public institutions in Imatra.

Muotoa etsivä (In Search of Form), 1974. Oil on canvas, 116 × 116 cm. Photo: Jussi Tiainen


What to Expect of a Great Artist

The grand style in literature, for which the typical example is John Milton’s epic poem Paradise Lost from 1667, is ‘marked by a sustained and lofty dignity, sublimity and eloquence’.11 It would be possible to identify analogies in the history of Western art – Nicolas Poussin comes to mind, and Bruce Nauman, and Anish Kapoor, but also Hilma af Klint and Agnes Martin and Hito Steyerl – but that is not the task we set for ourselves. We will only note that mastery of the grand style doesn’t automatically make an artist great. It may help, but it may also lead her astray, for instance into believing that mastery and grandeur are in themselves necessary and sufficient conditions for greatness.

Sketches for Muotoa etsivä (In Search of Form), 1974. Photo: Jussi Tiainen

While we are reluctant to make sweeping claims about Kurkinen’s art world status, what it is and what it should be, we have, after going through as much of her practice as we have gained access to during three visits to Imatra, concluded that she is fully trustworthy as an artist. This is not as self-evident as it might sound, because building confidence in an artist’s work and thought is a demanding process, almost like learning to read a new alphabet. As we browsed the contents of her two studios to select the works to be reproduced and discussed here, we indeed learned to read, understand and trust her intentions, her delivery within her selected means and, not least, her own assessment of her oeuvre, its meaning and its value. As a result we have become attuned to her dedication to painting and her quest for artistic freedom in, through and beyond painting.

Sketches of frames, 1970s. Photo: Jussi Tiainen

A number of engaging works date from 2020, 2021 and 2022. Kurkinen’s practice is very much an ongoing process, an immersive ‘work of the mind’ (our tentative rendering of the helpful German term Geistesarbeit) that inevitably has consequences for life as well as for art. Anyone would have to pay a price for abandoning herself to such intensive creation: too much or too little visibility and recognition, or just a lifelong sense of bafflement about how the social in art (be it simply as the promotion of an individual artist’s work) relates to artmaking as a mental and spiritual process.

Sketches of waves, 1970s. Photo: Jussi Tiainen

Our urge to introduce Kurkinen’s practice to new audiences is inspired by confidence in its technical and visual quality, but also in its ability to generate what Theodor W. Adorno, whose aesthetic home turf was music rather than visual art, called truth-content.

Art is directed towards truth, it is not itself immediate truth: to this extent truth is its content. By its relation to truth, art is knowledge; art itself knows truth in that truth emerges through it. As knowledge, however, art is neither discursive nor is its truth the reflection of an object.12

Adorno’s caveat about discursive knowledge is pertinent and explains why it would be futile and reductive to consider Kurkinen’s paintings agents of knowledge production. They don’t teach us to see or tell us anything we didn’t already know, at least not intentionally. Rather, they presuppose a certain level of visual competence in us as viewers, a combination of conscientious looking and imagination, of capturing what is being divulged and summoning up what is being withheld.

Sketches, 1970s. Photo: Jussi Tiainen

On this fundamental level Kurkinen’s work is, in other words, not different from that of other artists for whom claims to greatness can be made. It is, to a certain extent, a self-contained system, but one that also includes and involves what is exterior to it – not least us as viewers. When we first encountered her practice, we found ourselves asking the very questions (again probably not in discursive fashion but more as a wordless inner monologue) that we would ask to understand what to expect of a great artist.

Sketch for Keltainen levossa (Yellow at Rest), 1978. Photo: Jussi Tiainen

Keltainen levossa (Yellow at Rest), 1978. Oil on canvas, 99 × 150 cm. Photo: Jussi Tiainen

This is not to suggest that a checklist for greatness in art would ever be possible. Quite the opposite: one of the few absolute statement that can credibly be made about art is that it doesn’t lend itself to classification relying on criteria. Yet perhaps some level of common understanding could be reached if it is formulated as a set of both/and paradoxes. Perhaps an artist is more likely to be great if the work is characterised by grandeur and intimacy, consistency and unpredictability, stubbornness and adaptability, ambition and humility?



Windows to the Subjects

We have attempted to contextualise and evaluate Kurkinen’s practice in rather general terms, offering a shortcut to its ‘whys’. Why has her career taken certain turns, and why should we pay attention to her as an artist? We will now continue with the ‘whats’ and ‘hows’. What concerns have driven her and how has articulated them in her work?

Ilot tornissa (Joys in the Tower), 1988. Oil on canvas, 120 × 120 cm (top part of diptych). Photo: Jussi Tiainen

First, it is worth noting how irrelevant the whole notion of disadvantage is, especially when coupled with prescriptive and hierarchical ideas about centre and periphery, macrocosm and microcosm. The upstairs studio in one’s childhood home, doubling as a repository for one’s life’s work, need not be seen as a smaller or more remote version of some imagined other life in another location, less mistakable for ‘the forest’. One of Kurkinen’s strengths is her resolve to stay on her own path. When one has cast few sideways glances at recognition for half a century, one probably has little existential need for it. Which may be exactly why one deserves it.

In the late 1930s, just before the convulsions of war, the neighbouring farm hired some day labourers and one of them introduced himself as a taivaanrannan maalari, a commonly used Finnish expression for an itinerant unskilled worker who is also a lost existence, an unfortunate dreamer. To the child that Kurkinen was at the time the literal meaning – ‘painter of the edge of the sky’ – described a profession she hoped to make her own one day. Her parents bought one of the labourer’s last physical possessions, a wooden chair, which she later painted a bright yellow. She still treasures it.

When we look at Kurkinen’s oeuvre, and especially when we write about it, we are struck by the strong correlation between the paintings and their titles. The bond between painted and linguistic image often feels quite unbreakable. Yet we should treat both with caution and avoid falling into the trap of literal interpretation that Kurkinen so skilfully sets for us.

Ovaalin salaisuus (The Secret of the Oval), 2003. Oil on wood, 56 × 110 cm. Photo: Jussi Tiainen

The diptych Joys in the Tower (1988) may be a good place to begin. The painting celebrates the tactile joys of applying red, ruby, rose, pink, orange, yellow, green, blue, purple, black and white paint to a canvas that the naked eye perceives as human skin. Why, then, are we tempted to decipher its title as a reference to chaste self-enclosure in an ivory tower of sorts? Kurkinen is deliberately offering us contradictory metaphors, using language to scramble our reception of paint and vice versa. Another example of this is The Secret of the Oval (2003). Here the support is a wooden oval primed with gesso, but again the literalness of the title is only partly borne out by the painting itself, a study in the angular organisation of a pictorial space rather than a meditation on its smooth outline.

Ikkunoita aiheisiin (Windows to the Subjects), 1977. Oil on canvas, 150 × 150 cm. Photo: Jussi Tiainen

In Windows to the Subjects (1977) Kurkinen turns up the rhetorical heat and enlists both the painting and its title for the task of recapitulating some motifs of her productive 1970s: the waves on the lake in summer, the fluttering curtain at night, the opened letter as geometric abstraction, the sweet memory-image of strawberries in a birchbark cone. Perhaps she wants to see how far she can push this experiment before it collapses under the weight of so much self-reflection. The golden ochre framework is already cracking up and becoming deformed.

Muistoa kunnioittaen (In Fond Memory), 1972. Oil on canvas, 89 × 115 cm. Photo: Jussi Tiainen

In fact much of her subject-matter had crystallised into recursive visual tropes by the mid-1970s. In Fond Memory (1972) evokes the parcel of land she tilled with her mother, one of thousands of small farms in post-war Finland, while Childhood Games and My Toy Cows (both 1978) zoom in on the ground where once, as a little girl, she played with simple self-made toys.

Lapsuuden leikit (Childhood Games), 1978. Oil on canvas, 89 × 116 cm. Photo: Jussi Tiainen

Leikkilehmäni (My Toy Cows), 1978. Oil on canvas, 70 × 100 cm. Photo: Jussi Tiainen

Locatedness is a topic that Kurkinen rarely articulates this overtly. Typically she will transform it into something both loftier and lighter, for instance visualisations of the waves on nearby lake Saimaa, Finland’s largest, in varying states of abstraction. Her most iconic treatment of this theme is found in The Waves Are Calling (1974), which is also a riveting example of how movement (and thus time) can be conveyed in painting, with simple yet powerful means. In Memory of the Wave (1997) reformulates the same theme more than two decades later, now as a concern for pulse and pattern. Both these paintings may serve as case-studies for Kurkinen’s use of blue, but in paintings such as Flight (1978), Shore (1989) or Blue Bath (2002) she dares herself also to use yellow. What is striking is how she whips up layered, syncopated visual rhythms with little else than simplified wave shapes and gradations of a single colour mixed with white.

Aallokko kutsuu (The Waves Are Calling), 1974. Oil on canvas, 36 × 55 cm. Photo: Jussi Tiainen

Sketches for Lento (Flight), 1978. Photo: Jussi Tiainen

Lento (Flight), 1978. Oil on canvas, 116 × 116 cm. Photo: Jussi Tiainen

Ranta (Shore), 1989. Oil on canvas, 90 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Aallon muistissa (In Memory of the Wave), 1997. Oil on canvas, 50 × 47 cm. Photo: Jussi Tiainen

Sininen kylpy (Blue Bath), 2002. Oil on canvas, 114 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Mirage in Summer (1977) picks up the located trope of the inland body of water, without visible surface movement this time, and adds overt references to the painter’s brushes. (They recur in other paintings from the late 1970s that are not included here.)

Kangastus kesässä (Mirage in Summer), 1977. Oil on canvas, 166 × 116 cm. Photo: Jussi Tiainen

Kurkinen also features other artist tools and devices, frequently some variation of the frame. In Easter Supper (1974) it is the narrow frame and the palette, in Sweets for the Road (1977) the decorated frame and the plinth and in The Curious Ones (1978) the deep frame (which might also be a shallow niche). Tipping into Red (1984) offers a simpler version tof the frame, as blue background to the colour field mentioned in the title. It may be difficult to distinguish these frame from windows. Such ambiguous framing devices occur in Margin in Heat (1991), A Certain Labyrinth (1993), Act and Consequence (2003), Why Towards the Night (2003) and Windows for Outside and Inside (2010).

Pääsiäispöytä (Easter Supper), 1974. Oil on canvas, 146 × 114 cm. Photo: Jussi Tiainen

Makeaa matkassa (Sweets for the Road), 1977. Oil on canvas, 116 × 116 cm. Photo: Jussi Tiainen

Sketches for Uteliaat (The Curious Ones), 1978. Photo: Jussi Tiainen

Uteliaat (The Curious Ones), 1978. Oil on canvas, 110 × 110 cm. Photo: Jussi Tiainen

Punaiseen syrjällään (Tipping into Red), 1984. OIl on canvas, 100 × 81 cm. Photo: Jussi Tiainen

Laitimmainen kuumalla (Margin in Heat), 1991. Oil on canvas, 195 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Eräs labyrintti (A Certain Labyrinth), 1993. Oil on canvas, 100 × 120 cm. Photo: Jussi Tiainen

Kohtaus ja seuraus (Act and Consequence), 2003. Oil on canvas, 150 × 114 cm. Photo: Jussi Tiainen

Miksi yötä vasten (Why Towards the Night), 2003. Oil on canvas, 100 × 100 cm. Photo: Jussi Tiainen

Ikkunoita ulos ja sisään (Windows for Outside and Inside), 2010. Oil on canvas, 97 × 120 cm. Photo: Jussi Tiainen

In other paintings Kurkinen focuses her own and her viewers’ attention to what shines through from the outside world. In both versions of Plucked Out of the Air (1972 and 1985) a light blue sky is made to interact with flimsy shapes in a range of upbeat colours. With a nod to pop art, Bag in Flight (1973) turns both the reddish bag and the blue background into emblems of flight. Utensils of an Angel (1993) is an early forerunner of the looser, more aerated style of painting that will dominate Kurkinen’s output in the 2010s and ’20s, and the wonderfully titled A Flower for Cubism (2000) does away with the entire distinction between the frame and what it frames and reformulates both heaven and earth as gridded windowpanes of blue and green.

Tuulesta temmattu (Plucked Out of the Air), 1972. Oil on canvas, 146 × 97 cm. Photo: Jussi Tiainen

Tuulesta temmattu (Plucked Out of the Air), 1985. Oil on canvas, 162 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Laukku lennossa (Bag in Flight), 1973. Oil on canvas, 100 × 73 cm. Photo: Jussi Tiainen

Enkelin tarvikkeita (Utensils of an Angel), 2000. Oil on canvas, 56 × 70 cm. Photo: Jussi Tiainen

Kukka kubismille (A Flower for Cubism), 2000. Oil on canvas, 200 × 120 cm. Photo: Jussi Tiainen

We may also be asked to contemplate the night sky, in paintings such as Guardians of the Night (1976), Crazy Moon (1977) or I Want the Moon (1985), the fluid nocturnal composition From the Window (1991) and the overtly theatrical On the Stage of the Night (1997).

Yön vartijat (Guardians of the Night), 1976. Oil on canvas, 100 × 100 cm. Photo: Jussi Tiainen

Hullu kuu (Crazy Moon), 1977. Oil on canvas, 146 × 89 cm. Photo: Jussi Tiainen

Tahdon kuun (I Want the Moon), 1985. Oil on canvas, 120 × 81 cm. Photo: Jussi Tiainen

Ikkunasta (From the Window), 1991. Oil on canvas, 195 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Yön näyttämöllä (On the Stage of the Night), 1997. Oil on canvas, 120 × 100 cm. Photo: Jussi Tiainen

Elsewhere night and day appear to happen simultaneously. Colour fields doubling as the sky tilt abruptly from light hues into darkness, or vice versa. This is true about The Bag Is Flying (1982) and Tent for the Lean One (1990).

Laukku lentää (The Bag Is Flying), 1982. Oil on canvas, 116 × 72 cm. Photo: Jussi Tiainen

Laihan teltta (Tent for the Lean One), 1990. Oil on canvas, 146 × 80 cm. Photo: Jussi Tiainen

In the Wind (1977) produces a similar effect, but its most dramatic contrast is provided by a colourfully striped pictorial field bleeding into a ghostly white and suggesting a billowing curtain in a window letting in the dark. The candy colours of the night reappear in what looks like the half-opened drawer of a bedside table. The combined effect is eerie and mysterious.

Sketch for Tuulessa (In the Wind), 1977. Photo: Jussi Tiainen

Tuulessa (In the Wind), 1977. Oil on canvas, 162 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

In 1975 Kurkinen created a significant but very particular body of work in defiance of the expectation that artists should me making politically engaged work (and, it was understood at the time, promote a leftist agenda of didactic figuration). She stuck with the figuration, ignored the agitprop and ventured into an iconography that might be mistaken for national romanticism. In actual fact the stylised but true-to-life renderings of berry baskets, cones, trumpets and rings made of birch bark revisit a traditional material culture that was still an lively presence in her childhood, and their titles reference folk songs (again both traditional and stylised, and mostly lost in translation) that she and her best friends used to sing and collect in hand-written books: ’Twas a Lovely Summer Evening, Strawberries Are Red, Memories of Summer, Heartfellt Greetings.

Ol’ kaunis kesäilta (’Twas a Lovely Summer Evening), 1975. Oil on canvas, 97 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Mansikka on punainen marja (Strawberries Are Red), 1975. Oil on canvas, 146 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Muisto kesästä (Memory of Summer), 1975. Oil on canvas, 175 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Sydämmelisen terveisin (Heartfellt Greetings), 1975. Oil on canvas, 162 × 146 cm. Photo: Jussi Tiainen

Jauhovakka (Flour Basket), 1974. Graphite on paper, 81 × 111 cm. Photo: Jussi Tiainen



Kesäkihlat (Summer Engagement), 1974. Graphite on paper, 111 × 81 cm. Photo: Jussi Tiainen


Cloud and Example

Needless to say, the effect of immediacy that Kurkinen’s work produces in us is a carefully crafted illusion, which in turn is the result of her long experience of image-building and technical problem-solving in painting. At some point in the first half of the 1980s she stopped filling her sketchbooks with pencil and colour pencil sketches for the full-scale paintings, as if she no longer needed to elaborate her ideas on paper before committing them to canvas.

Sketch for Koreografia keltaisella (Choreography in Yellow), 1982. Photo: Jussi Tiainen

Koreografia keltaisella (Choreography in Yellow), 1982. Oil on canvas, 146 × 215 cm. Photo: Jussi Tiainen

Sketch for Hilkan punainen (Little-Riding-Hood Red), 1983. Photo: Jussi Tiainen

Hilkan punainen (Little-Riding-Hood Red), 1983. Oil on canvas, 114 × 150 cm. Photo: Jussi Tiainen

Kurkinen’s thematic and compositional thought had merged with the colour thinking that we have already identified as one of her core achievements. She had long been determined to try all available colours and combinations of colours for visual, representational and emotional effect. This strategic probing of possibilities continues in the titles, with poignant examples such as Choreography in Yellow (1982), Little-Riding-Hood Red (1983), Yellow Week (1987), Sailing in the Blue (2000), From a Green Star (2009), The Will of Red (2013), Blue and Red Life-Bearer (2016) and Then in Blue (2020).

Keltainen viikko (Yellow Week), 1987. Oil on canvas, 114 × 150 cm. Photo: Jussi Tiainen

Sinisellä seilaavat (Sailing in the Blue), 2000. Oil on painting, 146 × 170 cm. Photo: Jussi Tiainen

Vihreältä tähdeltä (From a Green Star), 2009. Oil on canvas, 75 × 50 cm. Photo: Jussi Tiainen

Punaisen tahto (The Will of Red), 2013. Oil on canvas, 145 × 85 cm. Photo: Jussi Tiainen

Sininen ja punainen elämänkantaja (Blue and Red Life-Bearer), 2016. Oil and canvas, 74 × 64 cm. Photo: Jussi Tiainen

Silloin sinisessä (Then in Blue), 2020. Oil on canvas, 50 × 61 cm. Photo: Jussi Tiainen

It would be tempting to try to ascribe spiritual intentions to Kurkinen’s intense and investigative use of colour, straight from the tube or mellowed with white. Yet we should tread cautiously. Her true commitment is to painting. Titles such as Straight from the Tube (1996) or Raise Up Your Spirit (1997) indicate as much. Most probably they are ironic, since the first painting is highly nuanced in its choice of colours and their application and the second one contains no easily decodable visual references to either religious content or upward moment. It does, however, offer some unusually explicit transitions between colours (bottle green, golden brown, deep purple) that appear only rarely in Kurkinen’s oeuvre.

Suoraan tuupista (Straight from the Tube), 1996. Oil on canvas, 120 × 100 cm. Photo: Jussi Tiainen

Ylentäkää mielenne (Raise Up Your Spirits), 1997. Oil on canvas, 120 × 200 cm. Photo: Jussi Tiainen

Two earlier works may be mentioned as additional examples of her creative irony. In The Painter‘s Rug (1984) and The Painter’s Furs (1986) she pokes fun of the motley everyday reality of being a colour painter. Repeated narrow brushstrokes in primary and broken colours may not meet all the requirements of ‘good painting’, but they can be enlisted as representations of individual yarns or hairs in an outlandish applied art project.

Maalarin ryijy (The Painter’s Rug), 1984. Oil on canvas, 150 × 114 cm. Photo: Jussi Tiainen

Maalarin turkikset (The Painter’s Furs), 1986. Oil on canvas, 146 × 162 cm. Photo: Jussi Tiainen

Kurkinen keeps inventing new variations on the theme of articulating the world, as she knows and sees it, in every colour possible. Her most recent production brings together structured juxtapositions of complementary colours that manage to be invitingly light or dense without tipping into the decorative, as in Fine-Tunings by the Fan (2017), The Cushion in the Corner (2018) or Bridges in Blue (2021), with an almost sketchy but nonetheless grand fluidity that she is still exploring. It is perhaps best exemplified by smaller canvases such as Calmness of Mind or Herbs of the Night (both 2021).

Virityksiä viuhkan vieressä (Fine-Tunings by the Fan), 2017. Oil on canvas, 150 × 97 cm. Photo: Jussi Tiainen

Tyyny nurkassa (The Cushion in the Corner), 2018. Oil on canvas, 46 × 61 cm. Photo: Jussi Tiainen

Siltoja sinisellä (Bridges in Blue), 2021. Oil on canvas, 60 × 51.5 cm. Photo: Jussi Tiainen

Mielen levollisuus (Calmness of Mind), 2021. Oil on canvas, 30 × 30 cm. Photo: Jussi Tiainen

Yön yrtit (Herbs of the Night), 2021. Oil on canvas, 50 × 61 cm. Photo: Jussi Tiainen

This observation on the accommodation of supposed opposites – colour and composition, structure and looseness, sincerity and playfulness – brings us to the painting that we have chosen to represent Kurkinen’s oeuvre in all its richness and greatness. Cloud and Example (1987) is not only rather large but also unmistakably grand in both concept and execution. It may be characterised as a thought experiment in colour. The dominant field is made to appear both mild and flat but is neither. It floats into both warm and cold green tones, depending on what comes into contact with it. The horizontally organised composition hinges on half-hidden symmetries, notably that between the side bars in the lower left and right corners with their upper edges rounded outwards, which also indicate sky and earth, daylight and the darkness of night. This pictorial reality consists of continuities and disruptions between figures and grounds, backgrounds and foregrounds, areas of flatness and nuanced gradation, straight and curved lines, matching and clashing colours.

Sinikka Kurkinen: Cloud and Exmple, 1987

Pilvi ja esikuva (Cloud and Example), 1987. Oil on canvas, 146 × 215 cm. Photo: Jussi Tiainen

An unusual touch is the canvas left white for the cloud singled out for mentioning in the title, which at the same time is curiously fenced in by a rectilinear field of lighter, colder green that doesn’t quite pass for sky-blue. Concerning the second noun of the title, it is meaningful to dwell on a point of translation. The Finnish word esikuva means example to someone rather than example of something. It explicitly points forward to things it wishes to bend into its own likeness. Technically Cloud and Example is one of Sinikka Kurkinen’s most finished paintings; thematically it is wide open towards the futures it seeks to influence.

Anders Kreuger

Landscape drawing, early 1970s


1. Veli-Matti Kaitala, ‘Ylikäynehet Imatran – taidevierailun satoa’ (‘Excesses of Imatra: Harvest from an Art Visit’) in Kansan Lehti, 17 April 1968, quoted in Sirpa Häkli, ‘Sinikka Kurkinen – vuodet 1956–1975’ (‘Sinikka Kurkinen: The Years 1956–1974’), in Anna-Kaarina Kippola (ed.), Sinikka Kurkinen. Kouvola: Kouvola Art Museum Poikilo, 2011, p.19.

2. Anita Snellman (1924–2006), Finnish painter, influential as a teacher of painting at the School of the Finnish Art Academy in Helsinki in 1971–79. Artist of the Year at the Helsinki Festival in 1979. Lived in Ibiza and Helsinki.

3. See Sirpa Häkli, op. cit., pp.13–14.

4. Sam Vanni (1908–92), Finnish painter of Jewish origin, born Samuel Besprosvanni in Viipuri. Studied in London and Paris (at the Académie de la Grande Chaumière) in the late 1930s. One of the founders of the Prisma group in 1955. Influential teacher at the School of the Finnish Art Academy in Helsinki.

5. Eva Cederström (1909–95), Finnish painter and printmaker who also studied at the Académie de la Grange Chaumière in Paris. Teacher at the School of the Finnish Art Academy in Helsinki in 1965–74.

6. Laila Pullinen (1933–2015), internationally recognised Finnish sculptor who experimented with using explosives to shape metal. First female chair of the Finnish Sculptors’ Union in 1990–93. Her work can now be seen in the Sculpture Park at Nissbacka Manor in Vantaa, her former home.

7. Ulla Rantanen (1938), Finnish painter and printmaker. Artist of the Year at the Helsinki Festival in 1985. In recent years she has lived and worked in Kenya for longer periods.

8. Anna-Kaarina Kippola (ed.), op. cit.

9. Timo Valjakka, ‘Oman tiensä kulkija. Sinikka Kurkisan maalauksia 4.3. saakka Galleria BE’19:ssä’ (‘Travelling Her Own Path: Sinikka Kurkinens Paintings until 4 March at Galleria BE’19’) in Helsingin Sanomat, 3 March 2007.

10. Kurkinen first exhibited her work in Imatra in 1955. Ateneum bought three works by her during Dr. Soili Sinisalo’s directorship: Unet kulkee (‘Dreams of Passing’, 1999), acquired in 2000; Syvällä syksyssä (‘Deep in Autumn’, 2000) and Tarkoitus lämmittää (‘Intention to Heat’, 2003), acquired in 2005.

11. Merrian-Webster’s definition, available online at https://www.merriam-webster.com/dictionary/grand%20style.

12. Theodor W. Adorno, Aesthetic Theory (transl. Robert Hullot-Kentor). Minneapolis: University of Minnesota Press, 1997, p.282.

Drawing of rowboat in lake, early 1970s

Suuren tyylin värimaalari

Otsikon luonnehdintaa Sinikka Kurkisesta käyttää Veli-Matti Kaitala sittemmin lakkautetun Kansan Lehden artikkelissa vuodelta 1968.1 Eurooppalaisesta korkeakulttuurista muistuttavat lehtileikkeet eivät ole vain viehättäviä löydöksiä arkistojen hämäristä. Paitsi että ne kertovat Kurkisen ainutlaatuisuudesta ja voimasta maalarina, niiden voi toivoa valottavan miten taiteilija on istunut tilaansa ja aikaansa. Siispä tartumme niihin yrittäessämme ymmärtää olosuhteita, joissa hän on elänyt ja maalannut: Kaakkois-Suomen arkitodellisuutta miltei kokonaisen, sodat ja abstraktin taiteen saapumisen nähneen vuosisadan ajalta.

Heti alkajaisiksi on huomautettava, kuinka tärkeää on olla tarkastelematta Kurkista liian irrallaan taidesuuntauksista, joiden kehitykseen hän on kantanut osansa vuosikymmenien ajan, myös kausina, joina hän esitteli töitään julkisesti vain harvoin tai ei ollenkaan, kehittäen kuitenkin herkeämättömästi omia asemiaan. On vastustettava kiusausta pohjustaa hänen uudelleenlöytämistään julistamalla hänet ”ulkopuoliseksi”. Aiheellisempaa ja tarpeellisempaa on arvioida ja kontekstualisoida uudessa valossa hänen merkitystään tinkimättömänä taiteilijana.

Kuukautena, 1969. Öljy kankaalle, 146 × 114 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Karjala oli kulttuurista rajamaata jo kauan ennen kuin Kurkinen syntyi Imatran laitamilla 1935. Tämä ei ole oikea paikka kronikoida idän ja lännen lääninherrojen kilpailua alueesta, saati kerrata itsenäisen Suomen konflikteja Venäjän (monissa inkarnaatioissaan) kanssa, tai edes yrittää ilmaista sitä, mikä – luonnonkauneuden ohella – tekee Karjalasta niin hellityn, niin myyttisen paikan. Voi tyytyä huomauttamaan, että uusimman Venäjän asettaman uhan johdosta Imatran ja muiden itäisen Suomen kaupunkien asukkaiden on jälleen, liki kolmenkymmenen vuoden vapaamman liikkuvuuden ja taloudellisten mahdollisuuksien ajanjakson jälkeen, totuttava elämään suljetun ja vaarallisen, eristystä ja puutetta merkitsevän rajan tuntumassa.

Kurkisen saavutukset taiteessa ovat seurausta sekä vapaista valinnoista että pakon ja tavan sanelemista päätöksistä. Niiden taustat ovat epäilemättä ankarissakin ulkoisissa asiaintiloissa. Hänen kotimaansa eli läpi kylmän sodan arvaamattomissa olosuhteissa, pitäen kiinni läntisestä kulttuurisesta identiteetistään sopeutuessaan samalla imperialistisen naapurinsa poliittisiin ja taloudellisiin vaateisiin. Taiteilijan vanhemmat olivat pienviljelijöitä, jotka välttivät ehkä nöyryytyksen joutua jättämään kotitilansa pysyvästi taakseen kuten naapurinsa etäämmällä idässä, mutta jäivät yhtä kaikki vaatimattomien olosuhteiden vangiksi. 1950- ja 60-lukujen yhteiskuntajärjestys syrji naisia ylipäätään ja naistaiteilijoita aivan erityisesti.

Sirpit pöydällä, 1970. Öljy kankaalle, 162 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Opiskeltuaan kuusi vuotta Taideakatemian koulussa ja Vapaassa taidekoulussa Helsingissä, ja vielä vuoden Académie de la Grande Chaumièressa Pariisissa, Kurkinen palasi 1962 kotikaupunkiinsa ja sai Imatran taidemuseosta näyttelyintendentin paikan, joka sisälsi myös maalausopettajan töitä iltaisin. Hän jätti pian tuon alipalkatun työn, ja vietti suurimman osan vuosista 1963 ja 1964 Ibizalla, missä hän työskenteli maalarikollegansa Anita Snellmanin2 ateljeessa ja solmi ensimmäiset kontaktinsa eurooppalaisiin galleristeihin.3

Rahat loppuivat, aivan kuten Pariisissa kolme vuotta aiemmin, siispä Kurkinen palasi hiljattain leskeksi jääneen äitinsä avuksi ja asettui jäädäkseen perheen vaatimattomalle kotitilalle. Hän oli ”palannut metsään” – juuri niin kuin hänen opettajansa, abstraktin maalauksen pioneeri Sam Vanni oli varoittanut oppilaitaan tekemästä.4

Muutos, 1971. Öljy kankaalle, 146 × 97 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

1960-luvun mittaan, esitellessään töitään yhä laajemmin näyttelyissä ympäri Suomea, Kurkinen sai mainetta yhtenä maan johtavista naistaiteilijoista, jonka nimi mainittiin arvioissa Eva Cederströmin,5 Laila Pullisen6 ja Ulla Rantasen7 kaltaisten kollegoiden rinnalla. Silti hänen näkyvyytensä kärsi jo tuolloin Suomen taidekentän kehittymättömyydestä, Helsinki-keskeisyydestä, joka sulki käytännöllisesti katsoen ulkopuolelleen maakuntien taiteilijat, joilla ei ollut varaa esitellä töitään pääkaupungissa.

Tilan käyttöä, 1972. Öljy kankaalle, 146 × 97 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Ristiriitaista kyllä, Kurkisen taiteen kotimaassa saama huomio tuntuu hiipuneen vuosien 1973–74 tienoilla, juuri kun taiteilija alkoi karistaa edellisen vuosikymmenen tasismiin, informalismiin ja poptaiteeseen viittaavat maneerinsa ja löytää omat taiteelliset laakerinsa. Tuota muutosta enteileviä töitä ovat esimerkiksi Kuukautena (kuulennon innoittama teos vuodelta 1969), Sirpit pöydälle (1970, jossa sirpit esiintyvät ennen muuta maataloustyökaluna eivätkä poliittisena symbolina), Muutos (1971, jossa esiintyy ensi kertaa myöhempien töiden toistuvia motiiveja kuten moninkertainen kehys, orgaaninen kaarre ja raollaan oleva vetolaatikko) sekä Tilan käyttöä (1972, jossa kehys syvenee ja tuntuu vajoavan geometrisesti sommiteltuun yötaivaaseen).

Eroava näkemys I, 1973. Öljy kankaalle, 146 × 89 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Eroava näkemys II, 1973. Öljy kankaalle, 146 × 89 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Eroava näkemys III, 1973. Öljy kankaalle, 146 × 98 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Eroava Näkemys IV, 1973. Öljy kankaalle, 146 × 97 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Töiden kuten Eroava näkemys I–IV (1973), Kaksoisteema väreille (1974) ja Muotoa etsivä (1974) myötä Kurkinen todellakin yltyi ”suureen tyyliin”, jota hänelle oli muutamaa vuotta aiemmin soviteltu. Hänen uskalias ja samalla hienovireinen värien käyttönsä oli saavuttanut tason, jota tänä päivänä voimme oikeutetusti pitää hänen tavaramerkkinään. Teos teokselta hän kulki niin maalaustaiteessa kuin sen ulkopuolellakin polkua, joka oli sekä hänen omansa että aikansa peili. Musiikki, esimerkiksi, on kauan ollut Kurkiselle elävä innoituksen lähde, ja hänen maalaustensa usein monisyiset ja aina herkullisen tarkat otsikot todistavat myös taiteilijan kielillisestä kyvykkyydestä sekä vaivihkaisesta huumorista.

Kaksoisteema väreille, 1974. Öljy kankaalle, 215 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kurkinen on pitänyt useamman yksityisnäyttelyn Imatran taidemuseossa: 1965, 1973, 1991, 2004, 2008 ja 2018. Kouvolan taidemuseo järjesti loppuvuodesta 2011 katselmuksen hänen töistään ja julkaisi samalla katalogin, joka sisältää myös tekstit museon johtajalta Eero Laajolta sekä taiteilija-taidehistorioitsija Sirpa Häkliltä.8 Hänen viimeisin yksityisnäyttelynsä aukesi tyhjässä lappeenrantalaisessa liiketilassa alkukeväästä 2020, mutta se jouduttiin sulkemaan jo neljän päivän jälkeen koronapandemian johdosta. Kurkinen osallistui suomalaisten naistaiteilijoiden ryhmänäyttelyyn Helsingin taidehallissa 1975 sekä muutamaan kansainväliseen ryhmänäyttelyyn, huomattavimpana Itämeren maiden Biennaaliin Itä-Saksan Rostockissa 1971 sekä kiertävään pohjoismaiseen katselmukseen Tanskassa ja Islannissa 1974. Muutoin hänen kansainvälinen näkyvyytensä on jäänyt vähäiseksi. Kurkinen ehti kuitenkin pitää kolme yksityisnäyttelyä helsinkiläisessä Galleria BE’19:ssä tämän vielä toimiessa, vuosina 2000, 2003 ja 2007. Helsingin sanomien kriitikko Timo Valjakka kirjoitti viimeistä niistä arvostellessaan:

Yllättävintä Kurkisen (s. 1935) uusissa maalauksissa on se, etteivät taakse jääneet vuosikymmenet näy niissä oikeastaan lainkaan. Hän tuntuu maalarina olevan omaa ikäänsä kymmeniä vuosia nuorempi, […] Kurkinen on minusta aina ollut oman tiensä kulkija, individualisti jota ei ole voinut tunkea ahtaisiin kategorioihin. Hänen teoksistaan on mahdotonta sanoa, ovatko ne esittäviä vai abstrakteja, litteitä vai tilallisia, tiukan konkretistisia vai maisemallisen maalauksellisia. Jotenkin ne onnistuvat olemaan kaikkea tätä samanaikaisesti.9

2008 Kurkinen lahjoitti Imatran taidemuseolle 42 takavuosien maalaustaan sekä pienemmän joukon omalaatuisia varhaisia kollaasi- ja vedostöitä. Nämä eivät kuulu tämän artikkelin piiriin, sillä keskitymme yhä taiteilijan omistuksessa ja niin ollen myös keräilijöiden saatavilla oleviin teoksiin. Sama pätee Ateneumin aiemmin hankkimiin teoksiin10 sekä Kurkisen teoksiin muissa museoissa, kuten Lappeenrannan ja Kouvolan taidemuseoissa sekä lukuisissa muissa julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa, ja vielä maalauksiin jotka Kurkinen on toteuttanut julkisiin rakennuksiin Imatralla.

Muotoa etsivä, 1974. Öljy kankaalle, 116 × 116 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen


Mitä suurelta taiteilijalta vaaditaan?

Kirjallisuudessa ”suurta tyyliä”, jonka tyyppiesimerkkinä voi pitää John Miltonin eeppistä runoelmaa Kadotettu paratiisi vuodelta 1667, luonnehtii ”hellittämätön korkealentoisuus, arvokkuus ja kaunopuheisuus”.10 Olisi mahdollista vetää vertauskohtia länsimaisen kuvataiteen historiasta – ensimmäisinä nousevat mieleen Nicolas Poussin, Bruce Nauman ja Anish Kapoor, mutta myös Hilma af Klint, Agnes Martin ja Hito Steyerl – mutta se ei ole tämän artikkelin tarkoitus. Huomautettakoon ainoastaan, ettei suuri tyyli vielä sinänsä tee taiteilijasta suurta. Se saattaa auttaa, mutta se saattaa myös johtaa tätä harhaan, esimerkiksi luulemaan, että taituruus tai suureellisuus olisivat itsessään tarpeellisia tai riittäviä ehtoja suuruudelle.

Luonnos teoksesta Muotoa etsivä, 1974. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kohtan työryhmä on tutustunut Kurkisen työskentelyyn niin läheltä kuin kolmen Imatran visiitin aikana suinkin on mahdollista. Vaikka olemmekin vastahakoisia tekemään yleispäteviä väitteitä Kurkisen asemasta taidekentällä – siitä mikä se on tai mikä sen pitäisi olla – olemme tulleet tulokseen, että hän on taiteilijana varauksettoman luottamuksen arvoinen. Eikä asia ole niin itsestäänselvä kuin ensialkuun voisi olettaa, sillä luottamuksen rakentaminen taiteilijan tuotantoon ja ajattelutyöhön on vaativa prosessi, melkein kuin uuden aakkoston opettelu. Käydessämme läpi hänen kahden työhuoneensa sisältöä valitaksemme tässä kirjassa esiteltävät teokset, opimme kuin opimmekin tulkitsemaan, ymmärtämään ja luottamaan hänen tarkoitusperiinsä, valitsemiinsa menetelmiin niihin pääsemiseksi, sekä taiteilijan omaan arvioon tuotannostaan, sen merkityksestä ja arvosta. Kokemuksen johdosta olemme aistineet omistautuneisuuden, jota Kurkinen tuntee maalausta ja taiteellisen vapauden etsintää kohtaan.

Luonnos kehyksistä, 1970-luku. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Mukana on lukuisia kiinnostavia teoksia vuosilta 2020, 2021 ja 2022. Kurkisen työskentely on mitä suurimmassa määrin ajatustyötä, Geistesarbeit, jolla on väistämättömät seurauksensa niin taiteessa kuin elämässä ylipäätään. Kenen tahansa olisi maksettava kova hinta yhtä antaumuksellisesta luomistyöstä: liian vähän näkyvyyttä tai tunnustusta, tai sitten yksinkertaisesti elämän mittainen hämmennys taiteen sosiaalisen ulottuvuuden edessä; sen, miten työ uran edistämiseksi suhtautuu taiteen tekemiseen psyykkisenä ja henkisenä prosessina.

Luonnoksia aallokosta, 1970-luku. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Intomme esitellä Kurkisen taidetta uusille yleisöille on saanut yllykkeensä luottamuksesta sen tekniseen ja visuaaliseen laatuun, mutta myös sen kyvystä luoda sitä, mitä Theodor Adorno – jonka taiteellista kotikenttää oli kylläkin musiikki eikä kuvataide – kutsui totuussisällöksi.

Taide suuntautuu kohti totuutta, se ei ole itsessään välitöntä totuutta: tässä mielessä totuus on sen sisältöä. Suhteessaan totuuteen taide on tietoa; taide itsessään ei ole totuudelle vieras siinä mielessä, että totuus ilmenee sen kautta. Mitä tulee taiteeseen tietona, se ei ole diskursiivista tietoa eikä sen totuus ole heijastusta jostakin objektista.12

Adornon huomautus diskursiivisesta tiedosta on paikallaan, ja selittää miksi olisi hyödytöntä ja rajoittavaa ajatella Kurkisen maalauksia tiedontuotannon tekijöinä. Ne eivät opeta meitä näkemään tai kerro meille jotakin mitä emme vielä tienneet. Eivät ainakaan tarkoituksella. Pikemminkin ne edellyttävät meiltä katsojina tiettyä visuaalista kompetenssia, tietoisen katsomisen ja mielikuvituksen yhdistelmää, jolla havaitaan se mikä on asetettu näkyville ja mielletään se mikä on jätetty piiloon.

Luonnoksia, 1970-luku. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Tällä perustavalla tasolla Kurkinen siis muistuttaa toisia suuriksi tunnustettuja taiteilijoita. Hänen taiteensa muodostaa tiettyyn pisteeseen saakka itseriittoisen järjestelmän, joka kuitenkin sisältää tai käyttää hyväkseen elementtejä itsensä ulkopuolelta – eikä vähiten meitä katsojina. Ollessamme ensi kertaa kasvokkain hänen teostensa kanssa huomaamme pohtivamme samoja kysymyksiä, joita pohtisimme ymmärtääksemme mitä suurelta taiteilijalta vaaditaan.

Luonnos teoksesta Keltainen levossa, 1978, Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Keltainen levossa (Yellow at Rest), 1978. Oil on canvas, 99 × 150 cm. Photo: Jussi Tiainen

Eikä tämä tarkoita, että olisi mahdollista laatia taiteellisen suuruuden ehtojen tarkistuslistaa. Päinvastoin: yksi harvoja uskottavia väitelauseita taiteesta on, ettei se koskaan alistu kriteerein arvotettavaksi. Silti jonkinasteinen yhteisymmärrys voitaisiin ehkä saavuttaa, jos mainittujen kriteerien luettelo sisältäisi myös sekä-ettiä, paradokseja. Ehkäpä taiteilija on sitä suuremmalla todennäköisyydellä suuri, mitä enemmän hänen työtään luonnehtii sekä intimiteetti että suureellisuus, sekä johdonmukaisuus että arvaamattomuus, härkäpäisyys ja mukautuvuus, kunnianhimo ja vaatimattomuus.


Ikkunoita aiheisiin

Tähän saakka olemme pyrkineet kontekstualisoimaan ja arvioimaan Kurkisen taiteellista työskentelyä varsin yleisellä tasolla, kysymällä ”miksi?”. Miksi hänen uransa on kulkenut niin kuin on kulkenut? Miksi meidän kannattaa kiinnittää häneen huomiota taiteilijana? Jatkamme nyt kysymällä ”mitä?” ja ”miten?”. Mitkä tekijät ovat ajaneet häntä eteenpäin, ja miten hän on käsitellyt niitä työssään?

Ilot tornissa, 1988. Öljy kankaalle, 120 × 120 cm (diptyykin yläosa). Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Ensinnäkin on huomautettava, kuinka epäolennainen koko ajatus ulkopuolisuudesta voi olla, kun sitä sovelletaan ennalta asetetuin ja hierarkkisin käsityksin keskustasta ja periferiasta. Lapsuudenkodin yläkerrassa sijaitseva maalausateljee voi toimia kokonaisen elämäntyön arkistona, mutta sitä ei ole nähtävä toisintona jostakin kuvitteellisesta elämästä kokonaan toisaalla, etenkään ”metsässä”. Yksi Kurkisen vahvuuksista on määrätietoisuus, jolla hän on pysynyt omalla tiellään. Ihminen joka on harvoin vilkuillut tunnustuksen suuntaan, on tuskin kehittänyt siihen perustavanlaatuista tarvetta. Ja voi olla, että juuri samasta syystä hän ansaitsee tuon tunnustuksen.

30-luvun lopulla, juuri ennen sodan myllerrystä, yksi Kurkisten naapuritilan päivätyöläisistä esitteli itsensä ”taivaanrannan maalariksi”. Tulevan taiteilijan lapsenmielessä tuo tarkoitti kirjaimellisesti sitä, mitä hän tahtoi tehdä isona. Hänen vanhempansa ostivat työmieheltä palan tämän harvaa maallista omaisuutta: puisen tuolin, jonka Kurkinen maalasi myöhemmin keltaiseksi ja jota hän yhä vaalii aarteenaan.

Katsellessamme Kurkisen teoksia, ja eritoten kirjoittaessamme niistä, huomaamme vahvan korrelaation teosten ja niiden nimien välillä. Maalatun ja kielellisen kuvan side vaikuttaa usein rikkumattomalta. Silti meidän on lähestyttävä molempia varoen lankeamasta kirjaimellisen tulkinnan ansaan, jonka Kurkinen on meille taidokkaasti virittänyt.

Ovaalin salaisuus, 2003. Öljy puulle, 56 × 110 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Diptyykistä Ilot tornissa (1988) voi olla hyvä aloittaa. Teos ilottelee punaisen, rubiinin, roosan, vaaleanpunainen, oranssin, keltaisen, vihreän, sinisen, purppuran, mustan ja valkoisen maalin käsinkosketeltavan aistillisilla nautinnoilla, paljaalla silmällä katsoen ihoa muistuttavalla kankaalla. Miksi meidän sitten tekee mieli tulkita teoksen otsikko viittaukseksi johonkin siveyden norsunluutorniin? Kurkinen tarjoaa meille tarkoituksella ristiriitaisia metaforia, hän käyttää kieltä sekoittaakseen kokemustamme maalista, ja päinvastoin. Toinen esimerkki on Ovaalin salaisuus (2003). Tässä alustana toimii gessolla pohjustettu puinen ovaali, mutta maalaus – tutkielma kuvatilan kulmikkaasta sommittelusta paljon enemmän kuin sulavalinjaisesta reunuksestaan – toteuttaa jälleen vain puolittain otsikon kirjaimellisen merkityksen.

Ikkunoita aiheisiin, 1977. Öljy kankaalle, 150 × 150 cm. Photo: Jussi Tiainen

Teoksessa Ikkunoita aiheisiin (1977) Kurkinen lyö lisää retorista löylyä ja värvää sekä itse maalauksen että sen otsikon kokoamaan samalle kankaalle työteliään 70-lukunsa toistuvia motiiveja: järvenpinnan laineet, yössä lepattavat verhot, avatun kirjekuoren geometrinen abstraktio, suloinen muistokuva mansikkatuokkosesta. On kuin hän tahtoisi nähdä kuinka pitkälle kokeen voi saattaa ennen kuin se romahtaa itsetietoisuutensa painosta. Kullan- ja okranvärinen kehys on jo vääntynyt, ratkeamaisillaan.

Muistoa kunnioittaen, 1972. Öljy kankaalle, 89 × 115 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Itse asiassa monet taiteilijan aiheista olivat jo kiteytyneet toistuviksi visuaalisiksi troopeiksi 70-luvun puoliväliin tultaessa. Muistoa kunnioittaen (1972) muistuttaa palstasta, jonka hän raivasi viljelymaaksi äitinsä kanssa, yhdestä tuhansista sodanjälkeisen Suomen pienviljelmistä. Lapsuuden leikit ja Leikkilehmäni (molemmat vuodelta 1978) tarkentavat ruohikkoon, jossa hän leikki lapsena koruttomin itse askarrelluin leikkikaluin.

Lapsuuden leikit, 1978. Öljy kankaalle, 89 × 116 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Leikkilehmäni, 1978. Öljy kankaalle, 70 × 100 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kurkinen artikuloi aniharvoin näin tunnistettavaa paikkaisuutta. Yleensä hän tekee siitä jotakin keveämpää ja korkealentoisempaa, esimerkiksi kuvatessaan läheisen Saimaan laineita abstraktion eri asteissa. Hänen tunnistettavin muunnelmansa tuosta teemasta on Aallokko kutsuu (1974), joka on samalla vangitseva esimerkki siitä, miten liikettä, ja niin ollen aikaa, voi ilmentää maalauksessa yksinkertaisin, mutta tehokkain keinoin. Teos Aallon muistissa (1997) tarttuu samaan aiheeseen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tällä kertaa pulssin ja kuvioinnin kautta. Molemmat maalaukset kertovat Kurkisen tavasta käyttää sinistä, mutta maalauksissa kuten Lento (1987), Ranta (1989) ja Sininen kylpy (2002) hän uskaltautuu myös keltaisen käyttöön. On hätkähdyttävä, kuinka hän loihtii kerroksellisia, synkopoituja visuaalisia rytmejä ainoastaan aaltomaisia muotoja sekä yhtä väriä ja sen valkoisella murrettuja sävyjä käyttämällä.

Aallokko kutsuu, 1974. Öljy kankaalle, 36 × 55 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Luonnos teoksesta Lento, 1978. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Lento, 1978. Öljy kankaalle, 116 × 116 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Ranta, 1989. Öljy kankaalle, 90 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Aallon muistissa, 1997. Öljy kankaalle, 50 × 47 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Sininen kylpy, 2002. Öljy kankaalle, 114 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kangastus kesässä (1977) jatkaa tutun sisävesistön aiheesta, tällä kertaa tyynellä pinnalla, mutta lisää joukkoon suoria viittauksia maalarin pensseleihin. (Ne toistuvat 1970-luvun lopun muissa maalauksissa, jotka eivät sisälly tähän kirjaan.)

Kangastus kesässä, 1977. Öljy kankaalle, 166 × 116 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kurkisella on käytössään muitakin toistuvia tekniikoita ja keinoja, hän käyttää usein esimerkiksi taulunsisäisiä kehyksiä eri muunnelmissaan. Pääsiäispöydässä (1974) esiintyy ohut kehys ja paletti, teoksessa Makeaa matkassa (1977) koristeltu kehys ja jalusta, ja Uteliaissa (1978) syvä kehys (joka saattaa olla myös syvennys). Punaiseen syrjällään (1984) esittelee kehyksestä pelkistetymmän version, siniset puitteet teoksen nimessä mainitulle värikentälle. Näitä kehyksiä voi olla vaikea erottaa ikkunoista. Kehyksen monitulkintaisuuden keinoa hyödyntävät Laitimmainen kuumalla (1991), Eräs labyrintti (1993), Kohtaus ja seuraus (2003), Miksi yötä vasten (2003) ja Ikkunoita ulos ja sisään (2010).

Pääsiäispöytä, 1974. Öljy kankaalle, 146 × 114 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Makeaa matkassa, 1977. Öljy kankaalle, 116 × 116 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Luonnos teoksesta Uteliaat, 1978. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Uteliaat, 1978. Öljy kankaalle, 110 × 110 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Punaiseen syrjällään, 1984. Öljy kankaalle, 100 × 81 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Laitimmainen kuumalla, 1991. Öljy kankaalle, 195 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Eräs labyrintti, 1993. Öljy kankaalle, 100 × 120 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kohtaus ja seuraus, 2003. Öljy kankaalle, 150 × 114 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Miksi yötä vasten, 2003. Öljy kankaalle, 100 × 100 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Ikkunoita ulos ja sisään, 2010. Öljy kankaalle, 97 × 120 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Toisissa maalauksissa Kurkinen kohdistaa oman ja katsojiensa huomion siihen, mikä kuultaa läpi kuvan ulkopuolisesta maailmasta. Tuulesta temmatun molemmissa versioissa (1972 ja 1985) vaaleansininen taivas asettuu vuoropuheluun hatarien, reippaan värikkäiden muotojen kanssa. Laukku lennossa (1973) nyökkää poptaiteen suuntaan, ja tekee sekä punertavasta laukusta että sen sinisestä taustasta lentämisen symboleita. Enkelin tarvikkeita (1993) on varhainen esimerkki irrottelevammasta, ilmavammasta maalauksen tavasta, joka hallitsee Kurkisen tuotantoa 2010- ja 2020-luvuilla. Oivan nimen saanut Kukka kubismille (2000) hylkää koko kehyksen ja sen sisällön vastakkainasettelun, ja muotoilee taivaan ja maan uudelleen ikkunoiden sinivihreänä ristikkona.

Tuulesta temmattu, 1972. Öljy kankaalle, 146 × 97 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Tuulesta temmattu, 1985. Öljy kankaalle, 162 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Laukku lennossa, 1973. Öljy kankaalle, 100 × 73 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Enkelin tarvikkeita, 2000. Öljy kankaalle, 56 × 70 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kukka kubismille, 2000. Öljy kankaalle, 200 × 120 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Meidät saatetaan myös kutsua ihailemaan yötaivasta, kuten sellaisissa maalauksissa kuin Yön vartijat (1976), Hullu kuu (1977) ja Tahdon kuun (1985), virtaavassa asetelmassa Ikkunasta (1991) sekä tarkoituksellisen teatraalisessa teoksessa Yön näyttämöllä (1997).

Yön vartijat, 1976. Öljy kankaalle, 100 × 100 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Hullu kuu, 1977. Öljy kankaalle, 146 × 89 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Tahdon kuun, 1985. Öljy kankaalle, 120 × 81 cm. Valokuvaaja Jussi Tiainen

Ikkunasta, 1991. Öljy kankaalle, 195 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Yön näyttämöllä, 1997. Öljy kankaalle, 120 × 100 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Muutoin yö ja päivä näyttävät tapahtuvan samanaikaisesti. Taivasta edustavat värikentät kaartavat äkkiväärästi vaaleista sävyistä tummiin, tai päinvastoin, kuten maalauksissa Laukku lentää (1982) ja Laihan teltta (1990).

Laukku lentää, 1982. Öljy kankaalle, 116 × 72 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Laihan teltta, 1990. Öljy kankaalle, 146 × 80 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Tuulessa (1977) tuottaa samankaltaisen vaikutus, mutta siinä dramaattisimman kontrastin luo kirjavasti raidoitettu, aavemaiselle valkealle vuotava kuvakenttä, joka tuo mieleen pimeyttä tursuavan ikkunan edessä lepattavan verhon. Yön karamellivärit pilkottavat myös yöpöydän puoliavoimesta vetolaatikosta. Yhteisvaikutus on unenomaisen salaperäinen.

Luonnos teoksesta Tuulessa, 1977. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Tuulessa, 1977. Öljy kankaalle, 162 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Vuonna 1975 Kurkinen loi huomionarvoisen ja erittäin omalaatuisen joukon teoksia uhmaten oletusta, jonka mukaan taiteilijoiden tuli luoda poliittisesti sitoutunutta taidetta (ja toteuttaa didaktisen ilmaisun vasemmistolaista ihannetta, kuten tuolloin ymmärrettiin). Hän jätti propagandan syrjään, mutta omaksui jotakin sen ilmaisusta, ja uskaltautui käyttämään kuvastoa, jota voisi erehtyä luulemaan kansallisromanttiseksi. Itse asiassa tyylitellyt, mutta koruttomat kuvaukset tuohisista marjakoreista, tötteröistä, torvista ja sormuksista muistuttavat materiaalisesta kulttuurista, joka oli taiteilijan lapsuudessa vielä voimissaan, ja niiden otsikot viittaavat kansanlauluihin, joita kopioitiin käsin vihkoihin ja laulettiin ystävysten kesken: Ol’ kaunis kesäilta, Mansikka on punainen marja, Muisto kesästä, Sydämellisin terveisin.

Ol’ kaunis kesäilta, 1975. Öljy kankaalle, 97 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Mansikka on punainen marja, 1975. Öljy kankaalle, 146 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Muisto kesästä, 1975. Öljy kankaalle, 175 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Sydämmelisen terveisin, 1975. Öljy kankaalle, 162 × 146 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Jauhovakka, 1974. Lyijykynä paperille, 81 × 111 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kesäkihlat, 1974. Lyijykynä paperille, 111 × 81 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen


Pilvi ja esikuva

Välittömyyden tunne, jonka Kurkisen taide saa meissä aikaan, on tietenkin taiten rakennettu illuusio, tulosta vuosikymmenten kokemuksesta kuvanrakennuksen ja maalausteknisen ongelmanratkaisun parissa. Hän lopetti lyijy- ja värikynäluonnosten tekemisen 1980-luvun alkupuoliskolla, aivan kuin ei olisi enää tuntenut tarvetta hahmotella täyskokoisia teoksiaan paperille.

Luonnos teoksesta Koreografia keltaisella, 1982. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Koreografia keltaisella, 1982. Öljy kankaalle, 146 × 215 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Luonnos teoksesta Hilkan punainen, 1983. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Hilkan punainen, 1983. Öljy kankaalle, 114 × 150 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kurkisen sommittelu ja temaattinen ajattelu olivat tulleet yhdeksi hänen värioppinsa kanssa. Tuon väriopin olemmekin jo tunnistaneet yhdeksi hänen pääsaavutuksistaan. Hän oli tehnyt päättäväistä työtä koetellakseen kaikkien värien ja väriyhdistelmien mahdollisuuksia visuaalisten, representationaalisten ja emotionaalisten vaikutusten tuottamiseksi. Tämä järjestelmällinen työ välittyy myös teosten nimistä, kärkevinä esimerkkeinä Koreografia keltaisella (1982), Hilkan punainen (1982), Keltainen viikko (1982), Sinisellä seilaavat (2000), Vihreältä tähdeltä (2009), Punaisen tahto (2013), Sininen ja punainen elämänkantaja (2016) ja Silloin sinisessä (2020).

Keltainen viikko, 1987. Öljy kankaalle, 114 × 150 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Sinisellä seilaavat, 2000. Öljy kankaalle, 146 × 170 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Vihreältä tähdeltä, 2009. Öljy kankaalle, 75 × 50 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Punaisen tahto, 2013. Öljy kankaalle, 145 × 85 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Sininen ja punainen elämänkantaja, 2016. Öljy kankaalle, 74 × 64 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Silloin sinisessä, 2020. Öljy kankaalle, 50 × 61 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kurkisen intensiivisen kokeelliselle värienkäytölle – suoraan tuubista tai valkoisella murrettuna – olisi houkuttelevaa etsiä hengellistä taustaa. On kuitenkin oltava varovainen. Hänen todellinen vakaumuksensa on maalaus. Siitä todistavat sellaiset teokset kuin Suoraan tuupista (1996) ja Ylentäkää mielenne (1997). Luultavasti niiden nimissä on ripaus ironiaa, sillä ensimmäinen on väritykseltään äärimmäisen vivahteikas eikä jälkimmäinen sisällä ainuttakaan helposti avautuvaa viitettä sen paremmin uskonnolliseen sisältöön kuin ylöspäin suuntautuvaan liikkeeseen. Sen sijaan siinä on erityislaatuisen jyrkkiä värisiirtymiä (lasinvihreää, kullanruskeaa, tummanpurppuraa), jollaisia esiintyy Kurkisen tuotannossa vain harvoin.

Suoraan tuupista, 1996. Öljy kankaalle, 120 × 100 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Ylentäkää mielenne, 1997. Öljy kankaalle, 120 × 200 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kahta muutakin varhaisempaa teosta voi pitää esimerkkeinä taiteilijan luovasta ironiasta. Maalarin ryijyssä (1984) ja Maalarin turkiksissa (1986) Kurkinen leikittelee värimaalarin arjen kirjavuudella. Toisteiset pensselinvedot pääväreillä ja niiden murroksilla eivät ehkä täytä ”hyvän maalaustavan” ehtoja, mutta niiden voi nähdä kuvaavan yksittäisiä rihmoja tai karvoja jossakin eksentrisessä käyttötaiteen projektissa.

Maalarin ryijy, 1984. Öljy kankaalle, 150 × 114 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Maalarin turkikset, 1986. Öljy kankaalle, 146 × 162 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Kurkinen keksii jatkuvasti uusia muunnelmia kokemansa ja aistimansa maailman hahmottamiseksi kaikissa mahdollisissa väreissä. Hänen uusin tuotantonsa rinnastaa luonnoksellisen soljuvaan tyyliin vastavärejä, jotka onnistuvat olemaan kutsuvan keveitä tai täyteläisiä silti koristeellisuuteen lankeamatta, kuten teoksissa Virityksiä viuhkan vieressä (2017), Tyyny nurkassa (2018) tai Siltoja sinisellä (2021). Kenties vieläkin parempina esimerkkeinä toimivat pienemmät kankaat Mielen levollisuus tai Yön yrtit (molemmat 2021).

Virityksiä viuhkan vieressä, 2017. Öljy kankaalle, 150 × 97 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Siltoja sinisellä, 2021. Öljy kankaalle, 60 × 51.5 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Mielen levollisuus, 2021. Öljy kankaalle, 30 × 30 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Yön yrtit, 2021. Öljy kankaalle, 50 × 61 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Huomio oletettujen vastakohtaisuuksien – väri ja asettelu, struktuuri ja vapaus, vilpittömyys ja leikillisyys – kumoamisesta tuo meidät lopulta sen teoksen ääreen, jonka olemme valinneet edustamaan Kurkisen tuotantoa koko runsaudessaan ja komeudessaan. Pilvi ja esikuva (1987) ei ole ainoastaan suurikokoinen, vaan sekä ajatukseltaan että toteutukseltaan vastaansanomattoman suurenmoinen maalaus. Sitä voisi kutsua ajatuskokeeksi väreissä. Värikentistä hallitsevin on saatu näyttäytymään mietona ja tyynenä, mutta todellisuudessa se ei ole kumpaakaan. Se liukuu vuoroin lämpimiin ja kylmempiin vihreän sävyihin, riippuen siitä minkä kanssa se on kulloinkin kosketuksissa. Vaakatasoon järjestetty sommitelma nojaa verhottuihin symmetrioihin, erityisesti molempien alakulmien kaartuviin taivasta ja maata, päivän ja yön valoa edustaviin palkkeihin. Teoksen kuvallinen todellisuus rakentuu jatkumoista ja katkoksista hahmojen ja niiden taustojen välillä – taustojen ja edustojen, tasaisen ja asteisen, suorien ja kaartuvien linjojen, sointuvien ja riitaisten värien välillä.

Sinikka Kurkinen: Cloud and Exmple, 1987

Pilvi ja esikuva, 1987. Öljy kankaalle, 146 × 215 cm. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Huomionarvoisen omintakeinen on myös valkoiseksi jätetty kangaskaistale, joka edustaa maalauksen nimessä mainittua pilveä. Sitä kehystää kulmikas kenttä viileämpää vaaleanvihreää, joka ei kuitenkaan käy taivaansinisestä. Mitä sitten merkitsee teoksen otsikon toinen termi? ”Esikuva” edellyttää aina seuraajansa, se tuntuu siis osoittavan eteenpäin: asioihin, jotka se toivoisi taivuttelevansa itsensä kaltaisiksi. Puhtaan teknisessä mielessä Pilvi ja esikuva on Sinikka Kurkisen viimeistellyimpiä maalauksia; tematiikka puolestaan jää avoimeksi tulevaisuuksille, joiden vaikuttimena se toivoo toimivansa.

Anders Kreuger

Suomentaja: Teo Aiha

Maisemapiirustus, 1970-luku


1. Veli-Matti Kaitala: ”Ylikäynehet Imatran – taidevierailun satoa”. Kansan Lehti, 17. huhtikuuta 1968, lainattu artikkelissa Sirpa Häkli: ”Sinikka Kurkinen – vuodet 1956–1975”. Teoksessa Anna-Kaarina Kippola (toim.): Sinikka Kurkinen. s.19. Kouvola: Kouvolan taidemuseo Poikilo, 2011.

2. Anita Snellman (1924–2006), Suomalainen taidemaalari, vaikutusvaltainen maalauksen opettaja Taideakatemian koulussa Helsingissä 1971–79, Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilija 1979, asui Ibizalla ja Helsingissä.

3. Ks. Sirpa Häkli: op. cit., s.13–14.

4. Sam Vanni (1908–92), Suomalainen juutalaistaustainen maalari, synt. Samuel Besprosvanni Viipurissa. Opiskeli Lontoossa ja Pariisissa (Académie de la Grande Chaumièressa) 30-luvun lopulla. Taiteilijaryhmä Prisman perustajia 1955. Suomen taideakatemian koulun vaikutusvaltainen opettaja.

5. Eva Cederström (1909–95), Suomalainen maalari ja taidegraafikko, joka opiskeli myös Académie de la Grange Chaumièressa Pariisissa. Suomen taideakatemian koulun opettaja Helsingissä 1965–74.

6. Laila Pullinen (1933–2015), kansainvälisesti tunnustettu suomalainen kuvanveistäjä, jonka kokeellisiin metodeihin kuului metallin muovaaminen räjähteillä. Suomen kuvanveistäjäliiton ensimmäinen naispuheenjohtaja 1990–93. Pullisen töitä on esillä taiteilijan entisen kotitalon Nissbackan kartanon veistospuistossa Vantaalla.

7. Ulla Rantanen (1938), Suomalainen maalari ja taidegraafikko. Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilija 1985. Asunut ja työskennellyt viime vuosina pitkiä kausia Keniassa.

8. Anna-Kaarina Kippola (toim.): op. cit.

9. Timo Valjakka: ”Oman tiensä kulkija. Sinikka Kurkisen maalauksia 4.3. saakka Galleria BE’19:ssä”. Helsingin Sanomat, 3. maaliskuuta 2007.

10. Kurkinen esitteli ensi kertaa töitään Imatralla 1955. Ateneum, joka vastaa Kansallisgallerian teoshankinnoista vuoden 1960 jälkeen uransa aloittaneiden taiteilijoiden osalta, osti kolme teosta tri. Soili Sinisalon johtajakaudella: Unet kulkee (1999), hankittiin vuonna 2000; Syvällä syksyssä (2000) ja Tarkoitus lämmittää (2003) 2005.

11. Merrian-Webster -sanakirjaa mukaillen: https://www.merriam-webster.com/dictionary/grand%20style.

12. Theodor W. Adorno: Aesthetic Theory (transl. Robert Hullot-Kentor). Minneapolis: University of Minnesota Press, 1997, s. 282. Käännös on suomentajan.

Piirustus veneestä järven rannalla, 1970-luku