HOME EXHIBITIONSFIGURE: MARIA TANIGUCHI & EMILIA TANNER

Figure: Maria Taniguchi & Emilia Tanner

Maria Taniguchi (Philippines, 1981, lives in Manila) and Emilia Tanner (Finland, 1990, lives in Helsinki) are united by an uncompromising approach to vision, experience and material. Their practices straddle (and shift) the boundaries between image and process. Their works become embodiments of time: the time it took to make them and the time it takes to view them. The viewers’ understanding of the artists’ aims may be instantaneous, but only because the artists remain dedicated to the long-duration manual work required to articulate those aims as convincingly as possible.

The title for Kohta’s new duo exhibition, Figure, is fashionably succinct and ambiguous. It was chosen because it reads both as a noun and as a verb and because it is both assertive and deniable, implying both ‘fixity’ and ‘fiction’ but at the same time refraining from any ambition to be more than a ’scheme’. In classical Latin, figura (derived from a verb meaning ‘to form’) mirrored the Greek word schema (derived from a verb meaning ‘to hold’) and gathered a multiplicity of meanings, among them ‘outward appearance’, ‘written symbol or character’ and ‘image seen in a dream or vision’.

Figuration, understood in the conventional sense as representations of bodies and objects, is not what Taniguchi’s acrylic paintings on canvas or Tanner’s works on and with paper first bring to mind. Both artists allow their works to assume some of the characteristics of monochromes – black in Taniguchi’s case, white in Tanner’s – and set them up to be inward-looking rather than outwardly engaged. Rather than offering viewers means to figure out the world around them, the works constitute figures in their own right. It is as if, by proudly insisting on their own objecthood, they make a point of blocking out the view of anything beyond them. Put differently, Taniguchi’s and Tanner’s works perform immanence rather than transcendence. On the other hand they also let light shine through them, both literally and metaphorically.

Maria Taniguchi shows some of the ‘brick wall paintings’ that she has been making, alongside videos and sculptures, for more than a dozen years. The selection made among these numerous works, all untitled, includes one large-format stretched canvas (painted in 2015, measuring 275 × 487 cm) leaning against the wall and four wall-hung medium-sized variations of the same theme (painted in 2018, each measuring 152.5 × 122 cm). This almost imperceptibly mutating ongoing series is a convincing argument in favour of the hypothesis that some artists – they were never many – are capable of constant renewal while remaining unwaveringly loyal to one motif, always and never painting the same painting.

The paintings have a unified visual grid based on the simplest and most common repeating pattern in masonry, the stretcher bond. It may create a wall too thin to stand alone but is often used in modern construction to form the ‘skin’ or ‘face’ of a building. At the same time, the surfaces of individual paintings, especially the larger ones, disintegrate into patches of irregular shapes and sizes. Echoing the giornate of late medieval fresco painting, these testify to day-to-day fluctuations in humidity or air pressure that influence how the acrylic medium behaves on the canvas.

Taniguchi’s work is shown courtesy of the artist and carlier | gebauer, Berlin/Madrid. It so happens that our exhibition opens one week before the 60th Venice biennale, where more of Taniguchi’s paintings from the same series will be featured in the International (formerly Italian) pavilion in Giardini, as part of the main exhibition ‘Foreigners Everywhere’.

Emilia Tanner, Fractals, 2023. Photographer: Jussi Tiainen

Emilia Tanner’s works have individual titles. She shows a selection of recent and new pieces for which the common denominators are paper and light. Paper of the same quality and thickness (100 grams per square metre) was in fact chosen for all the works on display. Two sources of light are harnessed: laser beams, programmed to burn into the paper without fully penetrating it, and sunbeams, allowed free passage through holes that Tanner manually pierces in the paper.

Light Engravings (2024) is an ongoing series for which lengths of paper (each measuring 98 × 300 cm) are put through a laser cutter multiple times, yielding irregular sequences of burn-marks as the paper writhes and slides under the impact of the unforgiving beams. Sketchbook (2020) is a bound collection of laser cuts (each measuring 30 × 38 cm). The binding preceded the laser cutting. This put the notion of sequencing centre-stage and ruled out retroactive editing.

Hand-perforation began with the series Holes (2018/24), consisting of multiple smaller sheets of paper. The book-binding needles she uses are blunt enough to push excess paper through the holes, leaving ragged edges on the verso that thoroughly transform the texture of the sheets and signal three-dimensionality to the observing eye. Fractals (2023, measuring 300 × 800 cm) contains over one million holes for the sunlight to shine through when the work is hung like a curtain (or as a more complex sculptural arrangement) in the exhibition space.

Emilia Tanner was awarded the Ducat Prize for Young Artists by the Finnish Art Society at the end of 2023.

Maria Taniguchin (Filippiinit, 1981, asuu Manilassa) ja Emilia Tannerin (Suomi, 1990, asuu Helsingissä) tavoissa lähestyä havaittua, koettua ja materiaalista on jotakin hyvin samankaltaista. Heidän taiteelliset menetelmänsä horjuttavat kuvan ja prosessin välistä rajaa. Heidän teoksistaan tulee ajan ruumiillistumia – teoksissa on läsnä sekä niiden tekemiseen käytetty että niiden katsomiseen vaadittu aika. Katsoja saattaa ymmärtää taiteilijoiden pyrkimykset välähdyksenomaisessa hetkessä, mutta vain koska taiteilijat ovat sitoutuneet siihen pitkäkestoiseen ruumiilliseen työhön, jota noiden pyrkimysten kirkas toteuttaminen edellyttää.

Figure on muodikkaan ytimekäs ja moniselitteinen nimi näyttelylle. Figure valittiin nimeksi, koska sen voi lukea sekä substantiivina että verbinä; koska se on määrätietoinen mutta kiistettävissä; koska se tuo mieleen sekä kiinteän että kuvitellun, mutta ei halua muuttua suunnitelmaa tai kaaviota kummemmaksi. Latinankielinen figura (johdettu verbistä, joka tarkoittaa ”muovata”) peilaa kreikan kielen sanaa schema (johdettu verbistä, joka tarkoittaa ”kannatella”) ja sisältää lukuisia merkityksiä, viitaten esimerkiksi ”ulkonäköön”, ”kirjoitettuun merkkiin tai kirjaimeen” ja ”unessa tai näyssä havaittuun kuvaan”.

Taniguchin kankaalle maalatut akryylimaalaukset ja Tannerin paperille ja paperilla toteutetut teokset eivät suorita perinteistä figuraatiota esittämällä kehojen tai esineiden kuvia. Molemmat taiteilijat antavat teostensa lähestyä yksivärisyyttä – Taniguchin teokset mustaa, Tannerin valkoista. Teosten vire on itseään reflektoiva, ei ulospäinsuuntautunut. Sen sijaan, että ne tarjoaisivat katsojalle välineitä maailman hahmottamiseen, teokset ovat figuureina maailmassa, ylpeinä esineluonteestaan, peittäen näkymän mistään itseään kauemmasta. Voisi sanoa Taniguchin ja Tannerin teosten ilmentävän immanenssia, transendenssin sijaan. Teokset päästävät kuitenkin sekä kirjaimellista että vertauskuvallista valoa lävitseen.

Maria Taniguchi on maalannut ”tiiliseinämaalauksiaan” yli vuosikymmenen ajan. Taniguchi työskentelee myös videoiden ja veistosten parissa. Tässä näyttelyssä nähdään valikoima näitä nimettömiä maalauksia, kuten yksi suurikokoinen seinään nojaava teos (maalattu vuonna 2015, mitoiltaan 275 × 487cm) ja neljä seinälle ripustettua keskikokoista variaatiota samasta aiheesta (maalattu vuonna 2018, kukin mitoiltaan 152,5 × 122 cm). Tämä hienovaraisesti muotoaan muuttava teossarja puoltaa olettamusta siitä, että jotkut taiteilijat (melko harvat) voivat sitoutua yhteen kuva-aiheeseen menettämättä kykyään uusiutua: maalaten aina ja ei koskaan samaa maalausta.

Taniguchin maalausten yhdenmukainen pinta perustuu tiilirakentamisessa käytettyyn juoksulimitykseen, jossa ylempi tiili peittää alemman tiilen saumakohdan. Tällä tavoin ladottu seinä saattaa olla liian kapea pysyäkseen itsekseen pystyssä, mutta kyseistä limitystapaa hyödynnetään usein rakennusten julkisivuissa. Yksittäisten maalausten pinnat hajoavat paikoittain epäsäännöllisen kokoisiksi ja muotoisiksi alueiksi, jotka ilmentävät akryylimaalin käyttäytymiseen vaikuttavia ilmanpaineen ja -kosteuden muutoksia. Niitä voisi tarkastella suhteessa buon fresco -maalaustekniikan yhteydessä syntyneeseen giornata-käsitteeseen.

Taniguchin teokset ovat esillä taiteilijan ja carlier | gebauer -gallerian (Berliini/Madrid) myötävaikutuksesta. Figure-näyttely sattuu avautumaan viikkoa ennen kuudettakymmenettä Venetsian biennaalia, jonka päänäyttelyssä Foreigners Everywhere nähdään lisää teoksia Taniguchin maalaussarjasta.

Emilia Tanner, yksityiskohta teoksesta Fractals, 2023. Valokuvaaja: Jussi Tiainen

Emilia Tannerin teoksilla on erilliset nimet. Häneltä nähdään Kohtan näyttelyssä valikoima viimeaikaisia teoksia, joiden yhteisiä nimittäjiä ovat paperi ja valo. Kaikissa esille asetettavissa töissä käytetään samankaltaista ja -paksuista (100g/m2) paperia. Teokset hyödyntävät kahta valonlähdettä: lasersäteitä, jotka on ohjelmoitu polttamaan paperin pintaa läpäisemättä paperiarkkia täysin, ja auringonsäteitä, jotka kulkevat vapaasti Tannerin rei’ittämien paperien lävitse.

Light Engravings (2024) on täydentyvä teossarja, jossa suurikokoisia paperiarkkeja (98 × 300 cm) on toistuvasti altistettu laserleikkurille, jonka armottomien säteiden alla paperi kiemurtelee, luistaa ja vastaanottaa epäsäännöllisiä polttojälkiä. Sketchbook (2020) on sidottu kokoelma laserinpolttamia paperiarkkeja (30 × 38 cm). Ne sidottiin kirjaksi ennen laserin käyttöä. Valinta asetti keskiöön arkkien keskinäisen järjestyksen ja sulki pois mahdollisuuden editoida kokonaisuutta jälkikäteen.

Paperiarkkien käsin rei’ittäminen alkoi teossarjasta Holes (2018/24), joka koostuu lukuisista pienemmistä arkeista. Tannerin käyttämät kirjansidontaneulat ovat riittävän tylppiä työntääkseen ylijäämää paperiin muodostuvien reikien lävitse. Tällöin paperin kääntöpuolelle muodostuu rosoa, joka muuttaa paperin tekstuuria ja korostaa sen kolmiulotteisuutta. Fractals (2023, kooltaan 300 × 800 cm) sisältää yli miljoona reikää, joiden läpi aurinko voi paistaa teoksen ollessa ripustettu verhon tapaan (tai monimutkaisemmaksi veistokselliseksi asetelmaksi) näyttelytilaan.

Emilia Tanner palkittiin vuoden 2023 lopulla Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinnolla.

Maria Taniguchi (Filippinerna, 1981, bosatt i Manilla) och Emilia Tanner (Finland, 1990, bosatt i Helsingfors) förenas av sin kompromisslösa inställning till den konstnärliga upplevelsen, till seendet och materialet. Deras konstnärskap tangerar (och flyttar) gränsen mellan bild och process. Deras verk förkroppsligar tiden: den tid det tar att göra dem och den tid det tar att se dem. Betraktarnas förståelse av konstnärernas syften är visserligen omedelbar, men bara eftersom konstnärerna oförtröttligt utför det fysiska arbete som krävs för att gestalta dessa syften så övertygande som möjligt.

Titeln för Kohtas nya duo-utställning, Figure, är moderiktigt lakonisk och mångtydig. Den valdes för att den kan läsas både som substantiv och verb och för att den är både påstridig och undfallande. Titeln anspelar på såväl ”fixering” som ”fiktion” men avhåller sig samtidigt från varje försök att vara något mer än ”schematisk”. I klassiskt latin användes figura (avlett ur ett verb med betydelsen ”att forma”) som spegelbild av grekiskans schema (avlett ur ett annat verb med betydelsen ”att hålla”) och kom att omfatta en mängd olika betydelser, däribland ”yttre uppenbarelse”, ”skrivet tecken” eller ”bild sedd i en dröm eller vision”.

Figuration, i den invanda bemärkelsen ”återgivning av kroppar och föremål”, är knappast vad Taniguchis målningar i akryl på duk eller Tanners arbeten på eller med papper först förknippas med. Båda konstnärerna ger sina verk vissa av de drag som kännetecknar monokromer – svarta i Taniguchis fall, vita i Tanners – och låter dem gärna framstå som inåtvända snarare än utåtriktat engagerade. Snarare än att hjälpa betraktarna tyda figurer i omvärlden utgör verken egna figurer. Det är som om de, genom att hämningslöst framhäva sin egen föremålslighet, gör en poäng av att skymma det som ligger bortom dem. Annorlunda uttryckt utstrålar Taniguchis och Tanners verk utstrålar immanens snarare än transcendens. Å andra sidan låter de också ljuset skina igenom, både bokstavligen och bildlikt.

Maria Taniguchi visar några av de ”tegelväggsmålningar” som hon, vid sidan av videoverk och skulpturer, har gjort i mer än ett dussintal år. Vårt urval bland dessa talrika arbeten, alla utan titel, innefattar en duk på spännram i stort format (målad 2015 och med måtten 275 × 487 cm) som ska stå lutad mot väggen och fyra vägghängda variationer på samma tema i medelstort format (målade 2018 och vardera med måtten 152,5 × 122 cm). Med sina närmast omärkliga mutationer är den pågående verksviten ett övertygande argument för hypotesen att vissa konstnärer – de var aldrig många – har förmågan att ständigt förnya sig även när de förblir obrottsligt lojala mot ett enda motiv. De målar alltid och aldrig samma målning.

Målningarna har en enhetlig bildmässig utformning baserad på det enklaste och vanligaste murförbandet. Det bildar en vägg som kan vara för tunn att kunna stå för sig själv och i nutida byggnader därför ofta används för att skapa en trovärdig yttre fasad. Samtidigt sönderfaller de enskilda målningarnas ytor, särskilt de av större format, i fläckar av oregelmässig form och storlek. Som ett eko av det senmedeltida freskomåleriets giornate (”dagsverken”) vittnar dessa om de fluktuationer i luftfuktigheten och lufttrycket som påverkar hur akrylmediet uppför sig på duken från dag till dag.

Taniguchis verk visas med benäget tillstånd av konstnären och carlier | gebauer, Berlin/Madrid. Det har råkat sig så att vår utställning invigs en vecka före den 60:e Venedigbiennalen, där flera av Taniguchis målningar ur samma svit ingår i huvudutställningen Strangers Everywhere och kommer att kunna ses i den internationella (tidigare italienska) paviljongen i Giardini.

Emilia Tanner, detaljbild av Fractals (2023). Fotografer: Jussi Tiainen

Emilia Tanners verk är försedda med individuella titlar. Hon visar ett urval bland nyare arbeten, för vilka den gemensamma nämnaren är papper och ljus. I själva verket har papper av samma kvalitet och tjocklek (100 gram per kvadratmeter) valts för alla verk i utställningen. Två ljuskällor har utnyttjats: laserstrålar, programmerade att lämna brännmärken i papperet utan att helt tränga igenom det, och solstrålar som kan lysa fritt genom de hål i papperet som Tanner gjort för hand.

För den pågående sviten Light Engravings (2024) har större pappersark (vardera med måtten 98 × 300 cm) upprepade gånger körts igenom en laserskärare, vilket skapar oregelmässiga sekvenser av brännmärken när papperet slirar och vrider sig under de skoningslösa strålarnas inverkan. Sketchbook (2020) är en inbunden samling av arbeten gjorda i laserskärare (vardera med måtten 30 × 38 cm). Bindningen gjordes innan bladen utsattes för strålningen. Sekvensen blev huvudsaken och det var omöjligt att gå tillbaka och redigera i efterhand.

Handperforering användes första gången som metod i sviten Holes (2018/24), bestående av ett flertal mindre pappersark. Bokbindarnålarna som Tanner använder är trubbiga nog att pressa överflödigt papper genom hålen så att det lämnar ojämna kanter på baksidan. Detta förvandlar helt arkets karaktär och signalerar tredimensionalitet till det iakttagande ögat. Fractals (2023, med måtten 300 × 800 cm) innehåller över en miljon hål för solljuset att söka sig igenom när verket hängs som en ridå (eller i ett mer invecklat skulpturalt arrangemang) i utställningsutrymmet.

Emilia Tanner tilldelades Finska konstföreningens Dukatpris för unga konstnärer i slutet av 2023.