Kohta concludes its series of exhibitions by younger Nordic artists with ‘Tea Bladder’, a selection of recent paintings (in oil on canvas, with some variations) and painting-related objects by Netherlands-based Finnish artist Iiris Riihimäki (1997).
She has made the decision, not too common among her peers, to study outside of Finland, and after securing a BFA from the Gerrit Rietveld Academy in 2023 she is now a second-year participant in the post-graduate programme at De Ateliers. Both institutions are in Amsterdam.
Her exhibition captures an aesthetic move that may be more characteristic of the Low Countries, one of the most densely populated areas in Europe, than of the Nordic region, where towns are few and far between. Instead of insisting on the primacy (and, by inference, the supremacy) of nature as a source of inspiration, Riihimäki embraces the natural – a floral pattern here, a wood-like veined texture there – as a function of cultural excavation. She is fishing for motifs in the ocean of manufactured objects and mediated images that we all float in, whether we live in an unaffordable urban sprawl or somewhere rural where a house can sell for as little as 15,000 euros.
If this sounds like a return to Postmodernism and its intertextuality, then maybe it is, but Riihimäki’s generously image-saturated yet cunningly sparse painting couldn’t exist without today’s online resources such as the Finnish real estate Oikotie. That’s where she was looking at those off-the-map houses. One of them featured a sculpture based on Finland’s most-copied painting, Ferdinand von Wright’s Stridande tjädertuppar (The Fighting Capercaillies) from 1886. The burnt sienna underpainting for a painterly rendering of a screenshot of this particular interior became the painting Long-Distance (2025), the poster image for this exhibition.
Although Riihimäki is relatively new to classical oil painting techniques such as layering and glazing, she already has a considerable history with cultural layering, often grounded in personal experience. Remembering her mother’s interminable home improvements, her dream of the perfect Swedish or English cottage, she made Mother’s Lore (2024), a painted image of a stencilled Laura Ashley plate on a painted table. The edges of the plate press against those of the picture. The acknowledgment that flowers should belong to nature presses against the acceptance that they also serve an industrial complex of nostalgic suburban outfitting thriving on what Riihimäki calls ‘the extraction of wilderness’.
Her painting maps how the natural world, in itself beyond taste, is claimed by humans as a tool for imposing their own world-view. Along with a few smaller canvases like Diamond Industrial (2024), where she treats the depicted object (another plate) as a subjectivity capable of storing and accessing its own memories of how it has been used, the exhibition also includes an object that opens up to painting much in the same way. But also the other way round, as it were: not through depiction but through materials that embody painting and allude to it. The most economical way to describe Mrs. Vice Versa (2025) is to list the materials that make it up: hair-imitating swimming cap, bubble wrap, canvas roll, fur coat hooks. The installation of these elements, reminiscent of an oversized matchstick casually leaning against the wall, becomes a portrait of the painter through her own materials but also an integral part of her dialogue with the world through painting.
‘Tea Bladder’ is realised with support from the Nordic Cultural Fund and the Finnish Cultural Foundation. In due time, it will be accompanied by an essay on Iiris Riihimäki by Becket NWM.
Kohta päättää nuoria pohjoismaisia taiteilijoita esittelevän sarjansa näyttelyyn nimeltä Tea Bladder. Näyttelyssä nähdään valikoima maalauksia (öljyväri kankaalle, muutamin variaatioin) ja maalaukseen liittyviä esineitä Alankomaissa työskentelevältä suomalaiselta taiteilijalta Iiris Riihimäeltä (1997).
Riihimäki on tehnyt valinnan, joka ei ole hänen suomalaisten ikätovereidensa keskuudessa erityisen yleistä: hän on lähtenyt opiskelemaan Suomen ulkopuolelle. Vuonna 2023 hän valmistui taiteen kandidaatiksi Gerrit Rietveld -akatemiasta ja nyt hän opiskelee toista vuotta De Ateliers -ohjelmassa. Molemmat sijaitsevat Amsterdamissa.
Tea Bladder ottaa tarkastelunsa kohteeksi esteettisen eleen, joka saattaa olla tunnusomaisempi Benelux-maille, yhdelle Euroopan tiheimmin asutetuista alueista, kuin Pohjoismaille, joissa kaupunkeja on vähän ja harvassa. Sen sijaan että pitäisi kiinni luonnon etusijasta (ja sitä kautta ylivallasta) inspiraation lähteenä, Riihimäki tarkastelee luonnollisuutta – kukkakuviota siellä ja puun syitä jäljittelevää tekstuuria täällä – kulttuurisen louhimisen kannalta. Hän kalastelee aiheita ja kuvioita valmistettujen esineiden ja välitettyjen kuvien valtamerestä, jossa me kaikki uimme, asuimme sitten ylihintaisessa suurkaupungissa tai jossain päin maaseutua, missä talon voi saada alle 15 000 eurolla.
Tämä saattaa kuulostaa paluulta postmodernismiin ja sen intertekstuaalisuuteen ja saattaa sitä ollakin, mutta Riihimäen runsaan kuvalliset ja kuitenkin mietityn niukat maalaukset eivät voisi olla olemassa ilman sellaisia internetistä löytyviä resursseja kuin kiinteistösivusto Oikotie. Juuri siellä hän katseli noita syrjäisiä unohdettuja taloja. Yhdessä niistä oli veistos, joka jäljitteli Suomen kopioiduinta maalausta, Ferdinand von Wrightin Taistelevia metsoja vuodelta 1886. Oranssiruskeasta alusmaalauksesta, joka perustuu kuvakaappaukseen kyseisestä sisätilasta, tuli maalaus Long-Distance (2025), joka toimii myös tämän näyttelyn julistekuvana.
Riihimäki saattaa olla vielä aloittelija, mitä tulee klassisiin öljyvärimaalaustekniikoihin, kuten kerrosmaalaukseen ja laseeraukseen, mutta hänellä on jo huomattava ja usein omiin kokemuksiin perustuva historia kulttuuristen kerrosten kanssa työskentelyssä. Riihimäen muistot äitinsä loputtomasta kodin laittamisesta ja remontoinnista, tämän unelmoimasta täydellisestä punaisesta mökistä, toimivat alkusysäyksenä maalatulle kuvalle Mother’s Lore (2024), jossa maalattua pöytää peittää sapluunakuva Laura Ashleyn posliinilautasesta. Lautasen reunat painuvat vasten kuvan reunoja. Tietoisuus siitä, että kukat kuuluvat oikeasti luontoon, törmää sen hyväksyntään, että ne myös palvelevat teollisuutta nostalgisten sisustustarvikkeiden muodossa. Riihimäki itse käyttää ilmaisua ”luonnontilan ekstraktointi”.
Riihimäen maalaukset kartoittavat sitä, miten ihmiset käyttävät luontoa, joka itsessään on vailla makua, välineenä omien maailmankuviensa tyrkyttämiselle. Näyttelyssä on myös pienempiä maalauksia, kuten Diamond Industrial (2024), jossa kuvattua esinettä (jälleen lautasta) tarkastellaan subjektiutena, joka pystyy varastoimaan ja palauttamaan omia muistojaan siitä, miten sitä on käytetty. Maalausten ohella näyttely sisältää myös esineen, joka avautuu hyvin samaan tapaan kohti maalausta. Mutta kenties myös toisinpäin: ei kuvaamisen kautta vaan materiaalien kautta, jotka ilmentävät maalaamista ja viittaavat siihen. Taloudellisin tapa kuvata teosta Mrs. Vice Versa (2025) on listata materiaalit, joista se koostuu: hiuksia jäljittelevästä uimamyssystä, kuplamuovista, kangasrullasta, turkishakasista. Näistä elementeistä muodostuva installaatio, joka tuo mieleen seinää vasten nojailevan ylisuuren tulitikun, on ikään kuin maalarin omista materiaaleista tehty omakuva mutta myös olennainen osa dialogia, jota hän käy maailman kanssa maalauksen välityksellä.
Tea Bladder on saanut tukea Pohjoismaiselta kulttuurirahastolta ja Suomen kulttuurirahastolta. Myöhemmin näyttely saa seurakseen myös Iiris Riihimäkeä käsittelevän esseen, jonka on kirjoittanut Becket NWM.
Kohta avslutar sin serie med utställningar av yngre nordiska konstnärer genom att visa Tea Bladder, ett urval målningar (i olja på duk, med vissa variationer) och objekt med anknytning till måleri av den i Amsterdam bosatta finska konstnären Iiris Riihimäki (1997).
Hon har valt att göra något som inte är så vanligt bland hennes jämnåriga här: att studera utanför Finland. Efter att ha avslutat kandidatprogrammet vid Gerrit Rietveld-akademin 2023 är hon nu inne på sitt andra år som deltagare i det icke-akademiska programmet vid De Ateliers. Båda institutionerna ligger i Amsterdam.
Hennes utställning avspeglar en estetisk manöver som troligen är mer karaktäristisk för Beneluxländerna, ett av de mest tättbefolkade områdena i Europa, än för Norden, där det ju är långt mellan tätorterna. Hellre än att hålla fast vid naturen som första (och främsta) inspirationskälla ser Riihimäki det naturtrogna – ett blommönster här, en träådring där – som sprunget ur kulturellt grävande. Hon fiskar efter motiv i den ocean av fabriksgjorda föremål och förmedlade bilder som vi alla simmar i, vare sig vi betalar megastadens ockerhyror eller har fastnat i en glesbygd där hela hus säljs för 15 000 euro eller mindre.
Om detta låter som en återgång till postmodernismen och dess intertextualitet är det för att det till viss del stämmer, men Riihimäkis generöst bildmässiga och samtidigt utstuderat sparsmakade måleri kunde heller inte existera utan nutida nätresurser som den finska mäklarsajten Oikotie (”Genvägen”). Det var just där hon gick på jakt efter dessa överblivna hus. I ett av dem stod en skulptur efter Finlands mest kopierade målning, Ferdinand von Wrights Stridande tjädertuppar från 1886. Undermålningen i bränd sienna för en återgivning av skärmdumpen av just denna interiör blev målningen Long-Distance (2025), affischbilden för denna utställning.
Riihimäki må vara litet av en nybörjare i klassiska måleritekniker som skiktmåleri och lasyrer, men hon har redan omfattande erfarenhet av att arbeta med olika kulturskikt, ofta med personliga minnen i botten. Ta hennes mors ändlösa renoveringar och drömmar om den perfekta svenska röda stugan, det fulländade engelska radhuset. Mother’s Lore (2024) är en målad bild av ett schablontryckt porslinsfat från Laura Ashley på ett målat bord. Fatets kanter känns uppträngda mot bildrummets. Insikten att blommorna egentligen hör till naturen känns uppträngd mot medgivandet att de samtidigt betjänar ett industriellt komplex kring nostalgiska förortsinredningar. Riihimäki talar om ”exploateringen av det vilda”.
Hennes måleri visar hur naturen, som existerar bortom alla smakbegrepp, blir ett redskap för människor som vill påtvinga andra sin världsbild. Vid sidan av några mindre dukar som Diamond Industrial (2024), där hon behandlar det avbildade föremålet (ett annat porslinsfat) som en subjektivitet med förmågan att hålla fast vid egna minnen av hur det har använts, innehåller utställningen också ett objekt som öppnar sig mot måleriet på liknande sätt. Men kanske också på motsatt sätt: inte genom avbildning utan genom material som förkroppsligar måleriet och anspelar på det. Den mest ekonomiska beskrivningen av Mrs. Vice Versa (2025) är en uppräkning av dess beståndsdelar: en badmössa som imiterar en frisyr, bubbelplast, dukrulle, pälshakar. Installationen av dessa element ser ut som en uppförstorad tändsticka nonchalant lutad mot väggen. Den blir ett porträtt av målaren genom hennes material men även en ögonblicksbild av hennes pågående samtal med omvärlden genom måleriet.
Tea Bladder har genomförts med stöd från Nordiska kulturfonden och Finska kulturfonden. I sinom tid kommer utställningen att åtföljas av en essä om Iiris Riihimäki, skriven av Becket NWM.
