‘The non-violent revolution is feasible’ is a panoramic selection of older, recent and totally new works by Róza El-Hassan (Hungary/Syria, 1966, lives in Budapest). She is a visually and morally courageous artist with a long history of addressing social and political injustice without sacrificing her artistic thinking to her innovative activism. She has exhibited internationally since the early 1990s and represented Hungary at the 47th Venice Biennale in 1997. Today she is best known for her wooden sculptures, drawings and ceramic figures. The solo exhibition at Kohta, her first in a Nordic country, includes works from all these categories – and works that don’t fit into any of them.
The exhibition title is a phrase that I spotted, in the language of El-Hassan’s West German childhood, on a recent drawing when I visited her in Budapest in September last year. Die gewaltfreie Revolution ist machbar is also the title of a brochure by Sebastian Kalicha, editor of the Viennese monthly journal Graswurzelrevolution (Grass Roots Revolution). She had come across it in a squatted house during a trip to Germany and then allowed the phrase to slip into her own work.
Installation view of the exhibition. Photo: Jussi Tiainen
Where it really belongs, I should add. This exhibition is constructed not only to represent her unmistakably direct and at the same utterly time refined mode of visual address, her Formensprache or ‘language of forms’, but also to reflect her ongoing and highly political quest for non-violent action, social fairness and attention life at the grass roots level. The latter is always the real test for the political, within or outside art.
As a response to the ultra-violence of our time, non-violence may appear counter-intuitive. In an oblique but obvious reference to current affairs, we have decided to include one specific earlier work in our exhibition, namely the video documentation of the performance series R. Thinking/Dreaming about Overpopulation: Blood Donation (2001–03). It started from an image of PLO leader Yasser Arafat donating blood in Gaza, on 12 September 2001, for the victims of the attacks in New York and Washington DC. El-Hassan subsequently staged blood donating performances at the Museum of Contemporary Art in Belgrade and in a hospital in Budapest, but a planned third iteration of the project at ETH, the Federal Technical University in Zurich, was cancelled.
Róza El-Hassan, R. Thinking/Dreaming about Overpopulation: Blood Donation, 2001–03. Video still
Another work from the I am overpopulation series that she launched in 1999, in collaboration with Serbian artist Milica Tomić and her since deceased husband, the philosopher Branimir Stojanović, is the light box with a photograph showing Tomić wearing a yellowish orange T-shirt with this inscription, smiling and surrounded by playing children. Stojanović called out the accusation of overpopulation – always levelled at ‘the Other’ – as a core topos of racism.
Spatial restrictions at Kohta make it impossible to cover all aspects of El-Hassan’s career. We have, for instance, chosen to omit artefacts and sketches from the multi-year projects No Corruption (wicker designs produced in collaboration with Roma craftspeople in rural Hungary) and Future’s Dialect – Breeze – Al Houa (models for dome-shaped emergency housing in traditional adobe techniques developed for refugees from the Syrian civil war). Both were launched in the early 2010s and are still ongoing.
As an emergent artist in the 1990s, El-Hassan was associated with post-conceptual sculpture, a field that she kept enlarging and imbuing with her own cultural specificity and personal sensitivity. Two works from this period demonstrate an uncompromising commitment to embodied experimentation, which has continued to underpin her entire oeuvre. Without Title (1994) is a floor-based sculptural object with bulging corporeal forms enveloped in a nylon ‘skin’. Self-Connected Tree (1996) juxtaposes large (200 × 200 cm) prints of two colour photographs of the wind-blow foliage of the same tree, taken within a second or two of each other. El-Hassan highlights, in white ink, what connects these separate moments by teasing out the differences between them. She places the second print five centimetres lower than the first one and traces thin straight lines between representations of the same leaf on both prints. Thereby she invites us to contemplate the impact of a sudden gust of wind but also the difference in speed between the eye, the photographic apparatus and the hand.
Installation view of the exhibition. Photo: Jussi Tiainen
El-Hassan’s characteristically summary method or style – or, actually, a non-method or non-style – of sculpting the human figure in planks of inexpensive wood emerged around the turn of the millennium. She made one of her seated female protagonists in the R. Thinking/Dreaming about Overpopulation series for an in-situ curatorial project at Moszkva tér (Moscow Square) in Budapest in the summer of 2003. Throughout the unusually hot July the sculpture enjoyed the special and eminently non-violent protection of job-seeking day labourers using the square as their improvised headquarters, but then it was vandalised by a young right-wing sympathiser and one day it simply disappeared. The work now survives as the black-and-white poster Wanted (2003) calling for its retrieval.
Other examples, in this exhibition, of how El-Hassan has used figurative wooden sculpture as her point of departure for assemblages of materials and meanings are the works Portrait of Charlotte Bühler (2015), a commemoration of the German-Jewish-American pioneer of cognitive science who specialised in both child psychology and the psychology of aging, and Homage (2016), dedicated to an unknown hero or an anonymous supporter of human rights and of artists.
Róza El-Hassan, Portrait of Charlotte Bühler, 2015. Wood, paper, brick, plaster, 54 × 51 × 15 cm. Photo: Jussi Tiainen
‘Kind’ is term of praise that El-Hassan uses generously, but not gratuitously. Whenever she uses it I stop (at last mentally) to consider the true meaning of kindness and the possibility it represents. Can it be revolutionary? In the modern sense of ‘thoroughly transformative’ but minus the revolutionary violence? This, and tenderness and their goal-oriented application, is, as far as I’m concerned, what El-Hassan’s newest larger-scale sculptural assemblages are about. The polychrome wooden sculptures For Non-Violence (2025) and Healing (For Non-Violence 2) (2026), with their partially covering coats of blood-red oil paint, are also visual metaphors of motherhood, of the acts of holding and nursing that literally embody the ‘radical care’ of fashionable curatorial parlance.
Water Is the Master (2026), a wooden figure (‘a magician’) seated on a wooden bench catching glass droplets cascading from a glass sphere resting on a metal stand, is premiered here at Kohta, where it is accompanied by a series of preparatory drawings, reminiscent of costume sketches for some ‘mechanical ballet’ in the 1920s, and a smaller variation on the same theme in bronze. The environmental theme is evident from the title. El-Hassan had seen a portable device extracting water from the air. Ingenious. It prompted a reflection that might seem naïve, but only because it is so irrefutably true: If we can achieve peace we can work together for the future of the Earth, making proper use of its resources.
Róza El-Hassan, Water is the Master, Bronze Version, 2026. Bronze sculpture (ca 25 × 25 × 25 cm); wooden shelf; brass construction. Photo: Jussi Tiainen
She is widely known for her drawings, sometimes preparatory sketches but more often fully fledged works with clear connections to performances or sculptures. We are showing a selection of those, from various smaller drafts for the blood donation performances 25 years ago to very recent larger compositions incorporating small mirrors and references to the intuitive and mediumistic work of Hilma af Klint.
She also frequently exhibits her ceramic works, and we have made space for some of them in our studio gallery. These include Two Heads with Teardrops (2025) and other recent works imagining collective identity and agency by joining several faces, stripped down to the simplest visual signs like almond-shaped openings for eyes or semi-circular smiley mouth lines, into entities with shared consciousness. The titles can be Collective Dream, Collective Perception or even Collective Sin.
Installation view of the exhibition. Photo: Jussi Tiainen
Because I have known Róza El-Hassan and admired her work for so many years (we first met at an art event in Bratislava, Slovakia, in the autumn of 1998), I allowed myself to ask for some special inclusions in this exhibition or, if you prefer, some special additions to it. The painting Transition (2009) is an untypical and somewhat haunting presence in her oeuvre, an image born out of the vision for a film set by Iraqi filmmaker Salam Haddad. ‘I was asked to paint precisely and patiently, following his verbal instruction. I was a medium.’ Winter Storage (early 2020s) is a found object, and perhaps not a work of art at all, but it also is, because it is the basket in which the artist (I otherwise always avoid writing ‘the artist’‚ but here it is appropriate) stored gleaned chestnuts for the cold season at a time when food was scarce, for real. Tattooist in Venetian Bird Mask (2022), finally, is a small drawing showing what the title promises. ‘Tattoos – my daughter is a tattoo artist – last only as long as the person carrying them lasts. By necessity they radiate an end-of-the world, apocalyptic vision, the dilemma of leaving Earth or staying on it.’
The exhibition is organised in collaboration with the gallery Longtermhandstand in Budapest.
Helsinki, April 2026
Anders Kreuger
Director, Kunsthalle Kohta
Installation view of the exhibition. Photo: Jussi Tiainen
The non-violent revolution is feasible (Väkivallaton vallankumous on mahdollinen) on läpileikkaus Róza El-Hassanin (Unkari/Syyria, 1966, asuu Budapestissa) varhaisempiin, tuoreempiin ja aivan uusiin töihin. El-Hassan on visuaalisesti ja moraalisesti rohkea taiteilija, joka on pitkän uransa aikana onnistunut käsittelemään yhteiskunnallista ja poliittista epäoikeudenmukaisuutta luopumatta taiteellisesta ajattelustaan luovan ja kekseliään aktivisminsa hyväksi. Hänellä on ollut näyttelyjä kansainvälisesti jo 1990-luvun alkupuolelta asti ja hän edusti Unkaria Venetsian 47. biennaalissa vuonna 1997. Nykyään hänet tunnetaan parhaiten puisista veistoksistaan, piirustuksistaan ja keraamisista hahmoistaan. Kohtassa nähtävä soolonäyttely on hänen ensimmäisensä Pohjoismaissa, ja näyttelyssä on esillä teoksia kaikista edellä mainituista kategorioista – sekä teoksia, jotka eivät asetu niistä mihinkään.
Näyttelyn nimi tulee lauseesta, jonka huomasin eräässä El-Hassanin tuoreemmassa piirustuksessa vieraillessani hänen luonaan Budapestissa viime syyskuussa. Lause oli kirjoitettu hänen Länsi-Saksassa viettämänsä lapsuuden kielellä. Die gewaltfreie Revolution ist machbar oli myös otsikkona eräässä lentolehtisessä, jonka oli laatinut Sebastian Kalicha, wieniläisen aikakauslehden Graswurzelrevolutionin (Ruohonjuurivallankumous) toimittaja. El-Hassan oli löytänyt esitteen eräästä vallatusta talosta ollessaan matkalla Saksassa ja antoi lauseen livahtaa osaksi omaa työtään.
Näkymä näyttelystä Róza El-Hassan: The non-violent revolution is feasible. Valokuva: Jussi Tiainen
Minne se todella kuuluukin, voisin lisätä. Kohtan näyttely on rakennettu esittelemään El-Hassanin suoraviivaista ja samaan aikaan äärimmäisen loppuunhiottua kuvakieltä, hänen tapaansa puhua kuvilla, mutta myös heijastamaan hänen jatkuvaa ja hyvin poliittista pyrkimystään väkivallattomaan toimintaan, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen sekä elämän huomioimiseen ruohonjuuritasolla. Jälkimmäinen on aina todellinen poliittisuuden koetinkivi – niin taiteen sisällä kuin sen ulkopuolellakin.
Väkivallattomuus saattaa vaikuttaa vaistonvastaiselta vastaukselta aikamme äärimmäiseen väkivaltaisuuteen. Epäsuorana mutta varsin ilmeisenä viittauksena nykytilanteeseen olemme päättäneet sisällyttää näyttelyymme yhden varhaisemman teoksen, nimittäin videodokumentaation performanssisarjasta R. Thinking/Dreaming about Overpopulation: Blood Donation (2001–03). Teos sai alkunsa kuvasta, jossa PLO:n johtaja Jasser Arafat luovuttaa verta Gazassa 12. syyskuuta 2001 New Yorkin ja Washington DC:n iskujen uhreille. El-Hassan järjesti verenluovutusperformanssin myöhemmin Belgradin nykytaiteen museoon ja erääseen budapestilaiseen sairaalaan, mutta kolmas, ETH:een eli Zürichissä sijaitsevaan Sveitsin liittovaltion teknilliseen korkeakouluun suunniteltu esitys peruttiin.
Róza El-Hassan, R. Thinking/Dreaming about Overpopulation: Blood Donation, 2001. Pysäytyskuva videoteoksesta
Toinen teos sarjasta I am overpopulation, jonka El-Hassan käynnisti vuonna 1999 yhdessä serbialaisen taiteilijan Milica Tomićin sekä hänen sittemmin edesmenneen puolisonsa, on valotaulu, jossa on valokuva hymyilevästä Tomićista leikkivien lasten ympäröimänä ja yllään kellertävänoranssi t-paita, jossa lukee teossarjan otsikko. Stojanović piti ylikansoittumista koskevia syytöksiä – jotka kohdistuvat aina ”toisiin” – yhtenä rasismin peruspilareista.
Tilan rajallisuuden vuoksi Kohtan näyttely ei voi kattaa El-Hassanin koko uraa. Olemme esimerkiksi joutuneet jättämään pois esineitä ja luonnoksia sellaisista monivuotisista projekteista kuin No Corruption (Unkarin maaseudulla yhteistyössä romanikäsityöläisten kanssa toteutettuja rottinkiesineitä) ja Future’s Dialect – Breeze – Al Houa (malleja kupolinmuotoisista hätäasunnoista, jotka on toteutettu perinteisin savitiilitekniikoin ja kehitetty Syyrian sisällissodan pakolaisia varten). Molemmat projektit alkoivat 2010-luvun alussa ja jatkuvat yhä.
Kun El-Hassan alkoi nuorena taiteilijana 1990-luvulla nousta yleisön tietoisuuteen, hänet yhdistettiin jälkikonseptualistiseen veistotaiteeseen, kenttään jota hän itse laajensi ja rikastutti tuomalla siihen omat kulttuuriset erityisyytensä ja yksilöllisen herkkyytensä. Kaksi teosta tältä kaudelta ovat hyviä esimerkkejä uskosta tinkimättömiin ja kehollisuutta ilmentäviin kokeiluihin, jotka toimivat edelleen koko hänen tuotantonsa perustana. Without Title (1994) on lattiaveistos, jonka pullottavat ruumiilliset muodot on kääritty nailoniseen ”ihoon”. Teoksessa Self-Connected Tree (1996) on vierekkäin kaksi suurta (200 x 200 cm) värivalokuvavedosta samasta puusta, jonka lehdet värisevät tuulessa. Valokuvat on otettu sekunnin tai parin sisällä toisistaan, ja El-Hassan korostaa valkoisella musteella näiden kahden erillisen hetken yhteyttä tuomalla esiin niiden erot. Oikeanpuoleinen vedos on aseteltu viisi senttimetriä vasemmanpuoleista alemmaksi, ja niiden välillä kulkee ohuita suoria viivoja, jotka kukin yhdistävät saman lehden molemmista valokuvista. Ele kehottaa meitä tarkastelemaan vaikutusta, joka äkillisellä tuulenpuuskalla voi olla, mutta myös nopeuseroja silmän, kameran ja käden välillä.
Näkymä näyttelystä Róza El-Hassan: The non-violent revolution is feasible. Valokuva: Jussi Tiainen
Vuosituhannen vaihteessa El-Hassan alkoi veistää sittemmin tunnusomaiseksi muodostuneella pelkistetyllä metodillaan tai tyylillään – tai pikemminkin epämetodilla tai epätyylillä – ihmishahmoja halvasta puutavarasta. Hän teki yhden R. Thinking/Dreaming about Overpopulation -sarjan istuvista naishahmoista paikkasidonnaiseen ulkoilmaprojektiin Moszkva térillä (Moskovan aukiolla) Budapestissa kesällä 2003. Läpi epätavallisen kuuman heinäkuun veistos nautti aukiota tukikohtanaan käyttävien töitä etsivien irtotyöläisten erityistä ja varsin väkivallatonta suojelua, kunnes eräs nuori oikeiston kannattaja tärveli sen, ja lopulta eräänä päivänä veistos vain katosi. Teoksesta on nykyään jäljellä vain etsintäkuulutus, mustavalkojuliste nimeltä Wanted (2003).
Näyttelyssämme esillä olevat Charlotte Bühler (2015) ja Homage (2016) ovat niin ikään hyviä esimerkkejä siitä, miten El-Hassan on käyttänyt figuratiivisia puuveistoksia lähtökohtanaan materiaalien ja merkitysten sommitelmille. Edellinen teos on muistomerkki saksalais-juutalais-amerikkalaiselle kognitiotieteiden pioneerille, joka erikoistui sekä lastenpsykologiaan että ikääntymisen psykologiaan. Jälkimmäinen taas on omistettu tuntemattomalle sankarille tai ihmisoikeuksien ja taiteilijoiden nimettömälle tukijalle.
Róza El-Hassan, Portrait of Charlotte Bühler, 2015. Puu, paperi, tiili, laasti, 54 × 51 × 15 cm. Valokuva: Jussi Tiainen
El-Hassan käyttää runsaasti – muttei turhaan – englannin sanaa ”kind” ilmaistakseen arvostustaan. Aina kun hän käyttää sitä, pysähdyn (ainakin mielessäni) pohtimaan sanan todellista merkitystä ja sen avaamia mahdollisuuksia. Voiko kiltteys olla vallankumouksellista? Modernissa mielessä ”mullistavaa ja perustuksia myöten muuttavaa” mutta ilman vallankumouksen väkivaltaa? Tästä, samoin kuin hellyydestä ja kiltteyden ja hellyyden tavoitteellisesta soveltamisesta, on mielestäni kyse El-Hassanin uusimmissa suuremman kokoluokan veistoskokonaisuuksissa. Moniväriset puuveistokset For Non-Violence (2025) ja Healing (For Non-Violence 2) (2026) ovat puolipeittävine verenpunaisine öljyvärikerroksineen visuaalisia metaforia äitiydelle sekä pitelemiselle ja hoivaamiselle, ja ne ruumiillistavat kirjaimellisesti taidemaailmassa tällä hetkellä muodikasta ”radikaalia hoivaa”.
Teos Water Is the Master (2026) – puinen hahmo (”taikuri”), joka istuu puupenkillä pyydystäen lasipisaroita, jotka vierivät ulos metallijalustalla lepäävästä lasipallosta – on ensimmäistä kertaa esillä Kohtan näyttelyssä. Sen seurana nähdään sarja valmistelevia piirustuksia, jotka tuovat mieleen ikään kuin puvustusluonnokset jollekin ”mekaaniselle baletille” 1920-luvulta, sekä pienempi pronssinen muunnelma samasta teemasta. Ympäristöteema käy ilmi jo teoksen otsikosta. El-Hassan oli nähnyt kannettavan laitteen, joka uutti vettä ilmasta. Nerokasta. Se herätti hänessä ajatuksen, joka saattaa kuulostaa naiivilta, mutta vain siksi, että se on niin vastaansanomattoman totta: Jos voimme saavuttaa rauhan, voimme työskennellä yhdessä maapallon tulevaisuuden eteen ja käyttää sen resursseja järkevällä tavalla.
Róza El-Hassan, Water is the Master, pronssinen versio, 2026. Pronssiveistos (ca 25 × 25 × 25 cm), puuhylly, messinki rakennelma. Valokuva: Jussi Tiainen
El-Hassan tunnetaan hyvin piirustuksistaan, jotka ovat toisinaan valmistelevia luonnoksia mutta useimmiten valmiita teoksia, joilla on selkeä yhteys johonkin performanssiin tai veistokseen. Näyttelyssämme on esillä valikoima näitä piirustuksia aina 25 vuoden takaista verenluovutusperformanssia varten tehdyistä luonnoksista viimeaikaisiin suurempiin asetelmiin, jotka sisältävät pieniä peilejä ja viittauksia Hilma af Klintin intuitiivisiin ja henkimaailmaa välittäviin töihin.
El-Hassanin näyttelyissä on usein esillä myös hänen keramiikkatöitään, ja osalle niistä on annettu näyttelyssämme oma tila studiogalleriassa. Esillä ovat muun muassa Two Heads with Teardrops (2025) ja muita tuoreempia töitä, jotka kuvaavat kollektiivista identiteettiä ja toimijuutta yhdistämällä pelkistettyjä muotoja (kuten silmiä kuvaavia mantelinmuotoisista aukkoja ja hymyä kuvaavia puoliympyröitä) kasvoiksi. Nämä yhteen liitetyt kasvot muodostavat kokonaisuuksia, joilla on jaettu tietoisuus. Teosten niminä ovat muun muassa Collective Dream, Collective Perception ja jopa Collective Sin.
Näkymä näyttelstä Róza El-Hassan: The non-violent revolution is feasible. Valokuva: Jussi Tiainen
Koska olen tuntenut Róza El-Hassanin ja ihaillut hänen taidettaan jo monia vuosia (tapasimme ensimmäisen kerran eräässä taidetapahtumassa Bratislavassa, Slovakiassa, syksyllä 1998), olen ottanut vapauden pyytää muutamia aivan erityisiä osia tai lisäyksiä tähän näyttelyyn. Maalaus Transition (2009) on El-Hassanin tuotannossa epätyypillinen ja ikään kuin siinä kummitteleva teos, kuva joka sai alkunsa irakilaisen elokuvantekijän Salam Haddadin visiosta kuvauspaikaksi. ”Minua pyydettiin maalaamaan tarkalleen ja kärsivällisesti hänen suullisten ohjeidensa mukaisesti. Olin välittäjä.” Winter Storage (varhainen 2020-luku) on valmisesine eikä kenties taideteos lainkaan, mutta samalla se on sitä, koska se on kori, jonne taiteilija (yleensä vältän käyttämästä sanaa ”taiteilija”, mutta tässä yhteydessä se on sopiva) varastoi talven varalle keräämiään kastanjoita aikana, jolloin ruoasta oli oikeasti pulaa. Tattooist in Venetian Bird Mask (2022) taas on pieni piirustus, joka esittää sitä, mitä otsikko lupaa. ”Tatuoinnit – tyttäreni on tatuointitaiteilija – kestävät vain niin kauan kuin niitä kantava ihminen kestää. Ne säteilevät välttämättä yhtä maailmanloppua, apokalyptista näkyä, maapallolta poistumisen tai sinne jäämisen dilemmaa.”
Näyttely on järjestetty yhteistyössä budapestilaisen Longtermhandstand-gallerian kanssa.
Helsingissä huhtikuussa 2026
Anders Kreuger
toiminnanjohtaja, Taidehalli Kohta
Näkymä näyttelystä Róza El-Hassan: The non-violent revolution is feasible. Valokuva: Jussi Tiainen
The non-violent revolution is feasible (Icke-våldsrevolutionen är genomförbar) utgör ett brett urval av äldre, nyare och helt nya verk av Róza El-Hassan (Ungern/Syrien, 1966, bosatt i Budapest). Hon är en visuellt och moraliskt modig konstnär som länge tagit sig an sociala och politiska orättvisor utan att offra sitt konstnärliga tänkande för sin uppfinningsrika aktivism. Hon har ställt ut internationellt sedan början av nittiotalet och bl.a. representerat Ungern vid den 47:e Venedigbiennalen 1997. Idag är hon mest känd för sina träskulpturer, teckningar och keramiska figurer. Separatutställningen i Kohta, hennes första i ett nordiskt land, innehåller verk ur alla dessa kategorier – liksom verk som inte passar i någon av dem.
Utställningstiteln utgår från en fras på språket som präglade El-Hassans barndom i Västtyskland. Jag stötte på den i en av hennes nyare teckningar när jag besökte henne i Budapest i september förra året. Die gewaltfreie Revolution ist machbar är även titeln på en broschyr av Sebastian Kalicha, redaktör för månadstidningen Graswurzelrevolution (Gräsrotsrevolutionen) som utges i Wien. Hon hade själv hittat den i ett ockuperat hus under en resa till Tyskland och sedan låtit frasen slinka in i den egna produktionen.
Installationsbild av utställningen. Fotograf: Jussi Tiainen
Där den verkligen hör hemma, borde jag tillägga. Denna utställning är tänkt att inte bara framhålla hennes omisskännligt direkta och på samma gång ytterst raffinerade sätt att tala i bilder, hennes ”bildspråk”, utan även att återspegla hennes pågående och i högsta grad politiska strävan efter icke-våld, social rättvisa och uppmärksamhet inför livet på gräsrotsnivå. Det senare är alltid den springande punkten för det politiska, såväl inom konsten som utanför den.
Icke-våld kan framstå som en kontraintuitiv reaktion på allt det extrema våldet i vår samtid. Som indirekt men uppenbar hänvisning till världsläget beslöt vi att visa ett specifikt tidigare verk i vår utställning, nämligen videodokumentationen av performance-sviten R. Thinking/Dreaming about Overpopulation: Blood Donation (2001–03). Den baserade sig på en bild av PLO-ledaren Yassir Arafat som blodgivare i Gaza, den 12 september 2001, till förmån för offren för attackerna i New York och Washington DC. El-Hassan iscensatte därefter blodgivarperformances i Museet för samtidskonst i Belgrad och i ett sjukhus i Budapest, men en planerad tredje omgång av projektet vid ETH, den federala schweiziska tekniska högskolan i Zürich, blev inställd.
Róza El-Hassan, R. Thinking/Dreaming about Overpopulation: Blood Donation, 2001–03. Stillbild från video
Ett annat verk ur sviten I am overpopulation som hon inledde 1999 i samarbete med den serbiska konstnären Milica Tomić och hennes senare avlidne make, filosofen Branimir Stojanović, är en ljuslåda med ett fotografi där Tomić, leende och omgiven av barn, bär en gulorange T-tröja med samma text. Stojanović betonade att anklagelsen om överbefolkning – alltid riktad mot ”den Andre” – är en av rasismens grundbultar.
I Kohtas begränsade utrymmen är det omöjligt att behandla alla aspekter av El-Hassans karriär. Vi har, exempelvis, valt att inte visa några av alla föremål och utkast från de långvariga projekten No Corruption (rottingföremål framställda i samarbete med hantverkare ur Roma-minoriteten på den ungerska landsbygden) och Future’s Dialect – Breeze – Al Houa (modeller för kupolformade nödbostäder i traditionellt soltorkat tegel utvecklade för flyktingar från inbördeskriget i Syrien). Båda inleddes i början av 2010-talet och pågår ännu.
Som ung konstnär på nittiotalet förknippades El-Hassan med post-konceptuell skulptur, ett fält hon ständigt utvidgade och genomsyrade med sin egna kulturella särart och personliga känslighet. Två verk från denna period ger prov på den kompromisslösa tilltro till kroppsnära experimenterande som fortsatt ligger till grund for hela hennes produktion. Golvverket Utan titel (1994) är ett skulpturföremål med svällande kroppsformer insvepta i en ”hud” av nylon. Self-Connected Tree (1996) består av två stora (200 × 200 cm) färgfotografier sida vid sida, som båda visar vindens framfart i ett och samma träds lövverk men är tagna med någon sekunds mellanrum. Med vitt tusch framhåller El-Hassan vad som förenar dessa olika ögonblick genom att försiktigt påvisa skillnaderna mellan dem. Hon hänger det andra fotografiet fem centimeter lägre än det första och drar tunna raka linjer mellan avbildningarna av samma löv i båda fotografierna. Därmed uppmanar hon oss att föreställa oss den inverkan en plötslig vindil kan få, men också skillnaden i hastighet mellan ögat, den fotografiska apparaten och handen.
Installationsbild av utställningen. Fotograf: Jussi Tiainen
El-Hassans karaktäristiskt summariska metod eller stil – som i själva verket är en icke-metod eller en icke-stil – för att skulptera fram mänskliga gestalter ur billiga träplankor var fullt utformad omkring millennieskiftet. Hon tillverkade en av sina sittande kvinnliga huvudpersoner i sviten R. Thinking/Dreaming about Overpopulation för ett platsspecifikt utomhusprojekt vid Moszkva tér (Moskvatorget) i Budapest den osedvanligt heta sommaren 2003. Under hela juli stod skulpturen under speciellt och synnerligen icke-våldsamt beskydd från de arbetssökande daglönare som gjort torget till sitt improviserade högkvarter, men sedan vandaliserades den av en ung högersympatisör och plötsligt en dag var den bara försvunnen. Verket överlever nu bara på den svartvita affisch med titeln Wanted (2003) som gjordes i ett försök att återfå det.
Andra exempel i denna utställning på hur El-Hassan har använt figurativ träskulptur som sin utgångspunkt för sammanställningar av olika material och meningar är verken Portrait of Charlotte Bühler (2015), en hyllning till den tysk-judisk-amerikanska pionjären inom de kognitiva vetenskaperna som specialiserade sig på både barnpsykologi och åldrandets psykologi, och Homage (2016), tillägnad en okänd hjälte som anonymt understödjer mänskliga rättigheter och konstnärer.
Róza El-Hassan, Portrait of Charlotte Bühler, 2015. Trä, papper, tegel, gips, 54 × 51 × 15 cm. Fotograf: Jussi Tiainen
El-Hassan använder inte sällan det engelska ordet kind för att uttrycka sin uppskattning, frikostigt men inte urskillningslöst. Varje gång jag hör detta stannar jag upp (åtminstone i tanken) för att fundera över ordets verkliga betydelse och de möjligheter det innebär. Kan snällhet (som det väl blir på svenska) revolutionera? I den moderna betydelsen ”att omstörta och omvandla i grunden” men utan revolutionärt våld? Detta, jämte ömhet och bådas målinriktade användande, är, såvitt jag kan se, vad El-Hassans nyaste större skulptur-assemblage handlar om. De polykroma träskulpturerna For Non-Violence (2025) och Healing (For Non-Violence 2) (2026) är, med sina halvt täckande lager av blodröd oljefärg, även visuella metaforer för moderskapet och för handlingar som ”att hålla” och ”att sköta”. På så sätt förkroppsligar de, bokstavligen, den ”radikala omsorg” som blivit ett av konstvärldens senaste modeuttryck.
Water Is the Master (2026), en träfigur (”en trollkarl”) som sitter på en träbänk och fångar glasdroppar som trillar ned från en stor ihålig glaskula placerad på ett metallstativ, visas för första gången här i Kohta, där den åtföljs av en svit förberedande teckningar, påminnande om kostymskisser för någon ”mekanisk balett” under 1920-talet, och en mindre variation på samma tema i brons. Miljötematiken blir tydlig redan i titeln. El-Hassan hade sett en bärbar anordning som utvinner vatten ur luften. Genialt. Detta föranledde en reflektion som kanske verkar naiv, men bara för att den är så uppenbart sann: Om vi kan åstadkomma fred kan vi arbeta tillsammans för att säkra Jordens framtid och använda des resurser på rätt sätt.
Róza El-Hassan, Water is the Master, Bronze Version, 2026. Bronsskulptur (ca 25 × 25 × 25 cm); trähylla; mässingskonstruktion. Fotograf: Jussi Tiainen
Hon har gjort sig känd för sina teckningar, som ibland är förberedande utkast men oftare är fullfjädrade verk med tydliga band till performance eller skulptur. Vi visar ett urval av dessa, från mindre skisser inför blodgivarprojektet för 25 år sedan till alldeles nya större kompositioner som innefattar både små speglar och hänvisningar till Hilma af Klints intuitiva övertygelse om att hon var ett medium för andevärlden.
Hon visar också ofta sina keramiska verk, och vi har gjort plats för några av dessa i vårt studiogalleri. Det handlar om verk som Two Heads with Teardrops (2025) och andra nyare verk som föreställer sig kollektiv identitet och handlingskraft genom att låta en mångfald ansikten, förenklade till sina mest grundläggande bildmässiga beståndsdelar som mandelformade öppningar som ögon eller halvcirkelformade leende munlinjer, sammansmälta till enheter med delat medvetande. Titlarna kan vara Collective Dream, Collective Perception eller rentav Collective Sin.
Installationsbild av utställningen. Fotograf: Jussi Tiainen
Eftersom jag har känt Róza El-Hassan och beundrat hennes konst i så många år (vi träffades första gången under ett konstevenemang i Bratislava, Slovakien, hösten 1998) har jag tillåtit mig att be om några särskilda inslag i denna utställning eller, om ni föredrar, några särskilda tillägg till den. Målningen Transition (2009) är en solitär i hennes konstnärskap, otypisk och kanske något spöklik. Det rör sig en bild som uppstått ur den irakiske filmregissören Salam Haddads vision av en inspelningsplats. ”Jag ombads att måla noggrant och tålmodigt, att följa hans muntliga anvisningar. Jag var ett medium.” Winter Storage (tidigt 2020-tal) är ett upphittat föremål, och kanske inte alls ett konstverk, men det måste ju ändå vara ett konstverk, eftersom det är korgen som konstnären (jag brukar annars alltid undvika att skriva ”konstnären”, men här passar det sig) använde för att förvara självplockade kastanjer inför den kalla årstiden vid en tid då hon verkligen led brist på mat. Tattooist in Venetian Bird Mask (2022), till slut, är en liten teckning som visar vad titeln utlovar. ”Tatueringar – min dotter är tatuerare – varar bara så länge som personen som bär dem. Det betyder att de utstrålar en apokalyptisk vision av världens undergång, ett dilemma som handlar om huruvida man ska lämna Jorden eller stanna kvar på den.”
Utställningen har ordnats i samarbete med galleriet Longtermhandstand i Budapest.
Helsingfors i april 2026
Anders Kreuger
Verksamhetsledare, Konsthallen Kohta
Installationsbild av utställningen. Fotograf: Jussi Tiainen
