Ville Laurinkoski (Finland, 1996, lives in Copenhagen and Frankfurt am Main) is increasingly well known throughout the Nordic region for his text-and-music-based performances and for the installations of physical objects that often accompany them. He is currently commissioned by Kiasma in Helsinki to contribute an installation and a sound piece to the museum’s collection presentation, titled ‘A Dream in Four Colours’, in which he is also offering a scheduled performance.
The same basic setup can be observed in his solo exhibition at Kohta. The installation ‘Domesticity’ will greet visitors in our studio gallery until the end of the autumn season. An as yet untitled performance will also be staged, but only once, during the exhibition opening on Wednesday, 18 November at 6.30 p.m.
Laurinkoski’s presentation borrows its title from a novel published in 1881 by French writer Joris Karl Huysmans, once notorious for his unapologetically ‘decadent’ aestheticism. En ménage was first translated into English as ‘Living Together’ and later as ‘Domesticity’. The novel’s plot revolves around a young Parisian ménage: a struggling writer, his less than faithful wife and his live-in painter friend.
Laurinkoski is not explicitly interpreting this book. His installation is instead a backstage of readymades from his own practice: abstract, intimate, domestic. It differs from the more public display of affects that takes place at Kiasma. At Kohta he offers a museum-like display, a selective inventory of components used in Laurinkoski’s works from the last decade.
The objects offered for our inspection may be almost uncomfortably private, a bit like the boxer shorts and slightly dirty socks he wears for his performances. In this sense, too, they are domestic. They are what they are, but they also refer to what they have been or might become.
There is a mattress (on a plinth), a pair of pyjamas (on a sculptural clothes rack on a plinth), a Bing & Gröndahl china dinner service packed in a cardboard box (also on a plinth and under a vitrine). All these displays are, in Laurinkoski’s own words, ‘self-conscious, not self-evident, but at the same time a bit silly.’
There are also two copies of Auguste Renoir’s painting Le Poirier d’Angleterre (1873, in the collection of the Musée d’Orsay in Paris) that Laurinkoski has been working on in Frankfurt, where he is following German artist Tobias Rehberger’s class at the Städelschule. There is, to summarise, a book with some of his performance texts.
Installation by Ville Laurinkoski, 2025. Photographer: Mads Holm
For the new performance Laurinkoski will be using excerpts from his own diaries, written when he was 15 or 16 years old. A private, intimate source that he, as the artist, empowers himself to treat as raw material. Didn’t he once write it with future readers and listeners in mind? There will also be a musical component, yet to be decided. (The more flexible institutional working method that Kohta, as a smaller outfit, can engage for is yet another manifestation of domesticity.)
Laurinkoski’s aesthetic and artistic concerns overlap with his societal and political convictions. He has previously taken cues from the writings of French philosopher and gay liberation theorist Guy Hocquenghem (1946–88) and senses an alignment between the mid-to-late 2020s and the disillusion setting in some ten years after the student revolt of 1968, or earlier for those who also had to deal with the homophobia of much of the leftist movement.
Today inter-personal relations have largely moved out of public space and into the domestic spaces mediated by the dating apps. It is as if the landscape and the built environment have become so impenetrable that they can only be pierced by language, by stylised recital and heart-rending singing.
In 2026 Laurinkoski is asking himself, much like Hocquenghem in 1978 or Huysmans in 1881, what kind of emotional and political life one is able to have as a homosexual if one doesn’t wish to adapt to the norms of the bourgeoisie, old or new. How can one be sheltered, grounded, embraced, but without becoming domesticised?
A word of caution, as a coda. Sometimes one must be careful what one wishes for. One person’s ‘safe space’ may become a threat to someone else, an incubator for a dark and dangerous radicalism where practices are rehearsed to be replicated later, outside of the realm of privacy. In this way the home may bring harm and sprout structures that grow into something very violent.
Ville Laurinkoski (Suomi, 1996, asuu Kööpenhaminassa ja Frankfurt am Mainissa) on tullut Pohjoismaissa tunnetuksi tekstiin ja musiikkiin perustuvista performansseistaan sekä niihin liittyvistä esineinstallaatioistaan. Häneltä tilattu installaatio ja ääniteos on parhaillaan esillä Kiasman Nelivärinen uni -kokoelmanäyttelyssä, jossa nähdään myös hänen performanssejaan.
Kohtassa nähtävän yksityisnäyttelyn peruasetelma on samankaltainen. Installaatio Domesticity on esillä studiogalleriassamme syyskauden loppuun asti. Näyttelyn avajaisissa keskiviikkona 18.11. klo 18.30 yleisö voi nähdä myös – tosin vain kerran – vielä nimeämättömän performanssin.
Laurinkosken näyttely on nimetty ranskalaisen kirjailijan Joris Karl Huysmansin vuonna 1881 ilmestyneen romaanin mukaan. Huysmans tuli aikoinaan tunnetuksi anteeksipyytelemättömän ”dekadentista” estetiikastaan. En ménage käännettiin englanniksi ensin nimellä Living Together ja myöhemmin Domesticity. Romaanin keskiössä on nuori pariisilainen ménage, ”huusholli”, jonka muodostavat kirjoittamisensa kanssa kamppaileva kirjailija, hänen ei niin uskollinen vaimonsa sekä heidän kanssaan asuva taidemaalariystävä.
Näyttely ei kuitenkaan ole suora tulkinta kirjasta. Sen sijaan Laurinkosken installaatio on eräänlainen kulissien takainen näkymä hänen omaan taiteelliseen työskentelyynsä: abstrakti, intiimi, kodinomainen. Se eroaakin Kiasmassa nähtävästä, tunteita julkisemmin esittelevästä teoksesta. Kohtassa esillepano on museomaisempi ja se sisältää osasia taiteilijan teoksista viimeisen vuosikymmenen varrelta.
Installaation esineet saattavat olla jopa kiusallisen yksityisiä, kuten bokserit ja likaiset sukat, joita Laurinkoski käyttää performansseissaan. Ne kuuluvat siis tässäkin mielessä kodin piiriin. Ne ovat mitä ovat, mutta samalla ne vihjaavat siitä, mitä ne ovat olleet tai mitä niistä voisi vielä tulla.
Installaatiossa on patja (jalustalla), pyjama (jalustalla veistoksellisessa vaatetelineessä) ja pahvilaatikkoon pakattu Bing & Gröndahl -posliiniastiasto (sekin jalustalla ja vitriinin suojissa). Laurinkosken sanoin tämä kaikki on ”itsetietoista ja itsestään selvää mutta samaan aikaan hieman hassua”.
Installaatiossa on myös esillä kaksi kopiota Auguste Renoirin maalauksesta Le Poirier d’Angleterre (1873, Musée d’Orsayn kokoelmassa Pariisissa), jonka parissa Laurinkoski työskenteli Frankfurtissa, missä hän opiskelee saksalaisen taiteilijan Tobias Rehbergerin johdolla Städelschulessa. Lisäksi esillä on kirja, jossa on joitain Laurinkosken performanssitekstejä.
Uudessa performanssissaan Laurinkoski käyttää otteita omista päiväkirjoistaan, joita hän kirjoitti 15- tai 16-vuotiaana. Taiteilijana hän antaa itselleen luvan käyttää taiteensa raakamateriaalina tätä varsin yksityistä ja intiimiä lähdettä. Eikö hän aikoinaan kirjoittanutkin päiväkirjoja mielessään tulevaisuuden lukijat ja kuuntelijat? Performanssi tulee myös sisältämään musiikillisen elementin, joka on vielä avoinna. (Pienenä toimijana Kohta mahdollistaa joustavamman työskentelytavan, joka sekin ilmentää kodinomaisuutta.)
Ville Laurinkoski, installaatio, 2025. Valokuvaaja: Mads Holm
Laurinkosken esteettiset ja taiteelliset lähtökohdat kietoutuvat yhteen hänen yhteiskunnallisten ja poliittisten näkemystensä kanssa. Hän on aiemmin ammentanut ranskalaisen filosofin ja homojen vapautusliikkeessä vaikuttaneen teoreetikon Guy Hocquenghemin (1946–1988) teksteistä. Laurinkoski löytää 2020-luvun jälkipuoliskosta samankaltaista pettymystä ja haavekuvien haihtumista kuin mikä vallitsi kymmenisen vuotta kevään 1968 opiskelijamellakoiden jälkeen – tai jo aiemmin, jos oli joutunut kohtaamaan vasemmistossa pesineen homofobian.
Ihmisten välinen kanssakäyminen on deittisovellusten myötä siirtynyt suurilta osin julkisista tiloista kodin piiriin. Ikään kuin maisema ja rakennettu ympäristö olisivat muuttuneet niin läpitunkemattomiksi, että vain kieli, tyylitelty luenta ja riipaiseva laulu voisivat läpäistä ne.
Samaan tapaan kuin Hocquenghem vuonna 1978 tai Huysmans vuonna 1881 Laurinkoski pohtii vuonna 2026, millaista tunne-elämää ja poliittista elämää voi elää homoseksuaalina, jos ei tahdo mukautua vanhoihin tai uusiin porvarillisiin normeihin. Miten voi löytää turvaa ja kuuluvuuden tunnetta, ilman että antaa kotielämän kesyttää itseään?
Lopuksi vielä pieni varoituksen sana. Joskus on syytä olla tarkkana sen suhteen, mitä toivoo. Jonkun ”turvallinen tila” saattaa ollakin uhka toiselle – synkän ja vaarallisen radikalismin kasvualusta, jolla harjoitellaan toimintatapoja, joita myöhemmin toistetaan yksityisen piirin ulkopuolella. Näin koti voi muuttua tuhoisaksi ja synnyttää rakenteita, joista kasvaa jotain hyvin väkivaltaista.
Ville Laurinkoski (Finland, 1996, bosatt i Köpenhamn och Frankfurt am Main) har gjort sig ett namn runtom i Norden med sina text- och musikbaserade performanceverk och de fysiska installationer som ofta åtföljer dem. Han medverkar som bäst med en in installation och ett ljudverk till Kiasmas samlingspresentation En dröm i fyra färger, där han även framträder med en föreställning på bestämda tider.
I grunden är upplägget för hans separatutställning i Kohta likadant. Utställningen Domesticity kommer att möta besökarna i vårt studiogalleri fram till slutet av höstsäsongen. En performance som ännu inte fått sin titel kommer också att äga rum, men bara en gång, i samband med vernissagen onsdagen den 18 november kl. 18.30.
Laurinkoskis presentation lånar sin titel från en roman av den franske författaren Joris Karl Huysmans, en gång ökänd för sin oförblommerat ”dekadenta” esteticism. En ménage, utkommen 1881, översattes först till engelska som Living Together och senare som just Domesticity. Romanens handling kretsar kring några unga samlevande parisare: en författare i motvind, hans inte helt trogna hustru och hans målande vän.
Laurinkoski gör ingen uttrycklig tolkning av denna bok. Installationen av existerande föremål tar oss istället bakom kulisserna i hans eget konstnärskap. Den är abstrakt, intim, hemlik. Därmed skiljer den sig från verket i Kiasma, som handlar mer om uppvisning av känslor inför publik. I Kohta har betraktarna hamnat i en museal miljö, ett sparsmakat urval av beståndsdelar ur Laurinkoskis verk från det senaste årtiondet.
Utställningsföremålen kan verka närmast besvärande privata, litet som de boxershorts och lätt smutsade strumpor han uppträder i. Även i detta avseende är de hemlika. De är vad de är, men de hänvisar också till vad de har varit eller kan komma att bli.
Vi ser en madrass (på ett podium), en pyjamas (på en skulptural klädställning på ett podium), en middagsservis från Bing & Gröndahl i en papplåda (även den på ett podium och under en vitrin). Alla dessa är, med Laurinkoskis egna ord, ”självmedvetna hellre än självklara, men samtidigt är de ju litet dumma.”
Vi ser också två kopior av Auguste Renoirs målning Le Poirier d’Angleterre (1873, i Musée d’Orsay i Paris) som Laurinkoski arbetat med i Frankfurt, där han följer den tyske konstnären Tobias Rehbergers undervisning vid Städelschule. Sammanfattningsvis ser vi en bok som innehåller några av texterna till hans performanceverk.
I sin nya performance kommer Laurinkoski att använda utdrag ur sina egna dagböcker, skrivna när han var 15 eller 16 år gammal. Som konstnär ger han sig själv lov att behandla denna privata, intima källa som råmaterial. Skrevs det inte en gång med framtida läsare och åhörare i åtanke? Det kommer även att ingå musik, men vilken är ännu inte bestämt. (De flexiblare arbetssätt Kohta kan tillåta sig som mindre institution blir ytterligare en manifestation av det hemlika.)
Installation av Ville Laurinkoski, 2025. Fotograf: Mads Holm
Laurinkoskis estetiska och konstnärliga hänsynstaganden sammanfaller med hans samhälleliga och politiska övertygelser. Han har tidigare använt sig av utdrag från texter av den franske teoretikern Guy Hocquenghem (1946–88), en föregångsgestalt i den homosexuella frigörelsen, och finner en känsla av samhörighet mellan det sena 2020-talet och den besvikelse som inträdde ett årtionde efter studentrevolten 1968, eller tidigare för dem som också skulle hantera homofobin hos stora delar av vänsterrörelsen.
Idag har så mycket av förhållandena mellan människor flytt de offentliga rummen för hemmiljöer förmedlade via dejtingappar. Det är som landskapet och den gestaltade miljön blivit så ogenomträngliga att de bara språket, stiliserad läsning eller hjärtskärande sång kan sticka hål på dem.
2026 frågar sig Laurinkoski, precis som Hocquenghem 1978 eller Huysmans 1881, vilket slags känslomässigt och politiskt liv man kan ha som homosexuell om man inte vill anpassa sig till borgerlighetens normer, gamla eller nya. Hur finner man trygghet och tillhörighet utan att låta sig tämjas i hemmiljön?
Till slut ett varningens ord. Ibland måste man vara försiktig med vad man önskar sig. En människas ”säkra rum” kan förvandlas till ett hot för någon annan, en grogrund för mörka och farliga radikala krafter, en repetitionslokal för påhopp som senare kan iscensättas utanför privatsfären. På så sätt kan hemmet vara skadligt. Det kan framkläcka strukturer som växer till något mycket våldsamt.
